»Te olette liian varhain täällä nähdäksenne puutarhani talvisessa loistossaan», sanoi Ottilie. »Olette aivan liian varhain täällä. Luonto nukkuu koko kesän polttavan auringon alla.»
»Se on pitkä, pitkä lemmenuni», sanoi Lot käsivarsi sisarensa uumilla.
»Niin, pitkä lemmenuni», toisti Ottilie. »Syksyn alussa on kovia sateita. Vielä nytkin voi sade aivan äkkiä yllättää meidät. Kun sade-aika on ohitse, alkaa luonto vihannoida talven varalta. Se on niin ihana täällä. Kun kaikkialla muualla pohjoisessa ei näy ainoatakaan lehteä eikä kukkaa, kynnetään maa täällä, heinänsiemenet kylvetään ja mimosat ja neilikat alkavat kukkia ja orvokit puhkeavat. Te olette tulleet liian varhain, mutta saatte kuitenkin nähdä tämän muutoksen ensimäisen asteen. Katsokaahan viimeisiä kesäruusujani, jotka kukkivat noin järjettömän sekavasti. Entäs heliotroopit, mitä arvelette? Niin, tämä tässä on vielä suurenmoinen. Katsokaa päärynöitäni: oletteko koskaan nähneet näin suuria? Montako niitä on? Kolme, neljä, viisi… kuusi. Ottakaa vaan, ne ovat aivan kypsät: jos ne putoavat maahan, syövät muurahaiset ne heti paikalla… Aldo! Aldo! Tule hetkeksi tänne… Otappa muutamia päärynöitä! Minä en ylety niihin, eikä Lot myöskään… Elly, oletko nähnyt viinirypäleitäni? Katsohan viiniristikkoani. Se kelpaisi vaikka pergolaksi, eikö totta? Otahan tämä rypäle ja maista niitä; ne ovat ihania… Syödään päärynät aamiaisella. Ne ovat kuin makeaa, hyvänhajuista lunta… Tässä on viikunoita teille: tämä puu on vanha, mutta se saa yhä seisoa paikallaan hedelmällisyyden symbolina. Poimikaa niitä niin paljon kuin haluatte… Täällä on persikoita… Miten aurinko paahtaa yhä vieläkin! Ja kaikki höyryää: minä rakastan tätä luonnollista tuoksua. Nuo rypäleet voivat joskus tehdä minut aivan mielettömäksi…»
Hän pujotti valkean pukunsa hihasta valkean käsivartensa tummansinisten rypäleitten keskelle ja poimi poimimistaan. Se oli hekumoimista, oikeaa rypäle-orgiaa. Aldo poimi parhaat Ellylle. Käyden jo viidennelläkymmenennellä, voimakkaassa tyyneydessään, hän oli lämpimän tunteen, etelämaisen tunteen mies, levollinen, hymyilevä ja samalla kuitenkin intohimoinen luonne. Kun hän ojensi sulavasti vartaloaan väljässä, harmaassa flanellipuvussaan ja tavoitteli korkealla olevia rypäleitä, niin hänen kauniin vartalonsa sopusuhtaiset viivat näyttäytyivät jäntevinä ja taipuisina; ja hänessä yhdistyi kaksi vastakkaista piirrettä, hän teki klassillisen veistokuvan vaikutuksen nykyaikuisessa vaateparressaan. Kirkas hymy hänen säännöllisillä, luisevilla kasvoillaan muistutti niinikään kuvapatsaita, joita Lot oli nähnyt Italiassa: Vaticanin Hermestä — ei, Aldo ei ollut yhtä älykäs kuin tämä — Capitolin Antinousta, joskin hän oli sitä miehekkäämpi; Braccio Nuovon Painijoita, joskin hän oli vanhempi ja rakenteeltaan voimakkaampi… Aldo vastasi hymyillen Ottilien hymyyn ja siinä kuvastui varman onnen levollisuutta, täydellisen inhimillisen autuuden hetkellistä tuntua. Tuo hetki oli nyt olemassa, vaikkapa se olisi ollut ohimeneväkin. Tuo varma onni oli olemassa samoin kuin tuo viinirypäle…
Lot tunsi että hänelläkin oli nyt innoituksen hetkensä, tunsi, että hän oli onnellinen Ellyn rinnalla, mutta sittenkin hän jollakin tavalla kadehti tuon kauniin parin ruumiillista onnea: siinä oli jotain niin alkuperäistä, miltei klassillista keskellä tätä eteläistä syysluontoa, kypsyneiden hedelmien runsautta; ja hän tiesi varmuudella, ettei hän koskaan voisi ruumiillisesti saavuttaa sellaista onnea, siksi että hän tunsi sielussaan pohjolan kylmyyttä, miten kiihkeästi hän yrittikin paeta tätä pohjolaa; siksi että hän tunsi lähestyvän vanhuuden pelkoa; siksi että hänen rakkautensa Ellyyn oli niin suuressa määrin sielujen ja luonteitten sympatiaa; siksi että hänen luonteensa oli vailla voimakasta aistillisuutta. Sen johdosta hän nyt tunsi, että häneltä puuttui jotakin; ja tämä herätti henkiin hänen kateutensa, kaiken sen kateuden, jonka hän oli perinyt äidiltään… Nuo kaksi, Aldo ja Ottilie, eivät tunteneet mitään sairaaloista alakuloisuutta, ei luonnotonta pelkoa; ja sittenkin heidän onnensa, niin suuri kuin se olikin, kantoi syksyn leimaa, samoinkuin luonto heidän ympärillään. Platanien kiiltävän-kupariset lehdet leijailivat viiniköynnösristikon yläpuolella iloisesti raatelevan tuulen kovan kouran sirottamina. Epäjärjestykseen joutuneet ruusupensaat värisivät; raskaat päärynät putosivat maahan. Oli syksy; eikä Aldo yhtä vähän kuin Ottiliekaan ollut nuori, todellakin nuori. Ja sittenkin he olivat löytäneet onnensa; ja kuka saattoi sanoa, mitä he olivat löytäneet aikaisemmin, kukin omalla polullaan! Oi, tätä vapaata onnea, tätä hetkeä!… Oi, miten Lot kadehti heitä!… Oi, miten hän toivoi olevansa Aldon kaltainen, niin pitkä, niin voimakas, niin kaunis kuin klassillinen kuvapatsas, niin luonnollinen, klassillinen sielultaan… Tuntea veren kuumana kuohuvan suonissansa!… Oi, tuota pohjolaa, joka jäädytti hänet; ja esti häntä tarttumasta kiinni hetkeen voimakkaalla kädellä; voi tuota pelkoa, tulevaisuudenpelkoa: tuota vanhenemisen kauhua, vaikka hän olikin vielä nuori! … Hän katseli vaimoaan; ja äkkiä hänen sielunsa rauhoittui. Hän rakasti häntä. Hiljainen, sisäinen alakuloisuus, pelko: se oli hänen osansa; sille ei voinut mitään; siihen oli alistuttava. Mieletön hurmio saattoi vallata hänet hetkeksi: vaan se ei ollut hänen onnensa oikea ilmakehä. Se nousisi hänelle päähän: hänen verensä ei ollut kylliksi kuuma sellaiseen. Hän rakasti niin kiihkeästi kuin se oli hänelle mahdollista; hän oli onnellinen niin suuresti kuin hän saattoi. Sitä se sittenkin oli: hän oli löytänyt mitä hän kaipasi, hän tahtoi olla kiitollinen. Hellyydentunne Ellyä kohtaan täytti kokonaan hänen mielensä: hän tunsi, että hänen sielunsa oli Ellyn kaksoissielu. Liiallisuus ei ollut häntä varten; ja menneiden tapahtumien paino oli aina raskauttanut häntä ja aina estänyt häntä tarttumasta kaksin käsin elämään kiinni…
Hän heitti maahan viinirypäleen varren ja seurasi Aldon mukana, joka pyysi häntä sisään. Italialainen tarttui ystävällisesti hänen kainaloonsa:
»Ottilie aikoo laulaa», sanoi hän. »Teidän vaimonne pyysi.» Hänen ranskankielensä liian etelämaisine korostuksineen kuulosti aistillisen pehmeältä. Ottilie lauloi jo vierashuoneessa säestäen itse itseään. Hänen mehevä äänensä, joka oli kehitetty suuria konserttisaleja varten, paisui puhtaaksi sävelvirraksi, saattaen ilman puutarhassakin väräjämään syvästä onnesta. Hän lauloi italialaisen laulun, jonka säveltäjää Lot ei tuntenut; ja niinpä hänestä tuntui ikäänkuin Ottilie olisi improvisoinut laulun sinä hetkenä. Alku oli vieno, mutta se muuttui vähitellen nauruksi ja lopulta suli olemattomiin kuin merenneito faunin syliin.
»Toisella kertaa laulan ehkä jotakin vakavaa», sanoi Ottilie. »Tämä on vain huuto: elämän huuto, ei mitään muuta…»
He kävivät aamiaispöytään. Aurinko, joka oli paahtanut heitä, tuuli, joka karhein suudelmin oli hivellyt heitä, oli antanut heille ruokahalua; ja kala safraninkeltaisessa kastikkeessaan kiihotti heidän makuaistiaan. Tarjoilupöydällä, suurissa yksinkertaisissa koreissa, oli hedelmiä edustaen syksyn runsautta ja rikkautta sisälläkin.
»Lot», sanoi Elly äkkiä. »En tiedä, mistä se johtuu, mutta minulla on äkkiä niin voimakas etelän tuntu.»