»Me raukat pohjolan lapset!» sanoi Lot. »Ottilie ja Aldo: he tuntevat olevansa etelässä.»
»Mutta minäkin tunnen!» sanoi Elly.
»Nizza on uusikkokausi sinulle, Elly, ennen pääsyäsi Italiaan!» sanoi
Ottilie. »Onko sinulla todellakin täällä etelän tuntu? Ilmassako?»
»Niin ilmassa… ja itsessäni, itsessäni…»
»Niin, meissä on troopillista verta», sanoi Ottilie. »Miksikä emme tuntisi heti etelää itsessämme? Aldo ei voinut koskaan käsittää pohjolaa: hän oli kanssani Tukholmassa, kun esiinnyin siellä.»
»Ettekö tuntenut pohjolaa ilmassa?» kysyi Lot. »Sicuro!» [Tietysti!] sanoi Aldo. »Minusta se oli kylmä ja kalpea, mutta olihan myöskin talvi. Muuta en siellä tuntenut. Te pohjoismaalaiset olette tunteiltanne herkemmät. Meidän tunteemme ovat ehkä… voimakkaammat ja täysinäisemmät. Meillä on punaisempi veri. Teillä on kyky tuntea eri vivahteita. Se puuttuu meiltä. Minun tunteeni on aina kokonainen. Nykyään Ottiliekin tuntee samalla tavalla. Mutta hän ei ole aina ollut sellainen.»
»Aldo on tehnyt minusta etelämaalaisen!» sanoi Ottilie. »Hän pyyhkii pois kaikki vivahdukset minusta!»
Ulkona mistraltuuli nousi ja pyöritteli keltaisia plataaninlehtiä.
»Tuo on syksyä», sanoi Ottilie.
»Talven tuloa», sanoi Lot.