»Mutta talvi merkitsee täällä taas elämää, uudistusta. Elämä uudistuu joka päivä. Jokainen päivä tuo tullessaan uutta eloa.»
»Ei siis mitään kuolemaa, vaan ikuinen ylösnousemus?» kysyi Lot.
»Ei kuolemaa, ikuinen ylösnousemus!»
Ottilien ääni kuulosti uhmailevalta. Oi, kumpa voisi sulkea syliinsä hetken… koko miehuudenvoimallaan! Se ei ollut häntä varten, tuumi Lot. Toista oli hiljainen onni. Kunpa se pysyisi vain sellaisenaan! Kunpa hän ei vain jäisi yksin, vanhana ja hyljättynä, nyt kun hän oli saanut kokea hiljaista onnea!… Hän katsoi vaimoonsa. Topaasin värinen viini sytytti tulen hänen silmiinsä ja punasi hänen poskensa; hän laski leikkiä Aldon ja Ottilien kanssa, oli iloisempi kuin millaisena Lot koskaan oli nähnyt hänet; hän oli miltei kaunis ja alkoi rohkeasti puhua italiaa Aldolle, kokonaisia lauseita, joita tämä oikaisi hiljaisesti nauraen.
»Kukapa tietää», tuumi Lot, »mitä tunteita hänessä vielä voi herätä? Hän on kolmenkolmatta. Hän rakastaa minua; ja ennenkuin hän rakasti minua, oli hänellä ollut lemmensuru. Kuka voi sanoa, mitä vuodet tuovat mukanaan? Oi, mutta tämä on taivaallinen hetki, nämät päivät kehittyvät ehkä kaikkein autuaimmaksi hetkeksi elämässäni! En tahdo koskaan unohtaa niitä… Olen onnellinen niin suuressa määrässä kuin voin olla onnellinen. Ja Ellyn pitää olla onnellinen myöskin… Hän hengittää taaskin… Tuntuu siltä kuin hän olisi vapautunut painostuksesta ja hengittäisi jälleen… Hän eli liian kauan vanhan miehen luona. Menneisyys painostaa tuota taloa. Isoäidinkin luona on painostavaa. Ja meilläkin kotona on painostavaa, äidin vuoksi… Elämä ei uudistu siellä. Se kuolee, se kulkee meidän ohitsemme; ja siitä johtuva alakuloisuus painostaa meitä nuoriakin… Oi, Elly ei voi tuntea itseään täysin onnelliseksi ennenkuin Italiassa!… Tämä on vain hurmausta, suloista kylläkin, mutta liian voimakasta ja väkevää meidän aisteillemme; mutta siellä… siellä, kun teemme yhdessä työtä, me saavutamme iloisen onnen: sen tiedän! Iloisen onnen maassa, joka ei ole yhtä aistillinen kuin Nizza, mutta älykkäämpi ja kuolleen menneisyyden höystämä… Niin, siellä me saavutamme sopusoinnun ja teemme yhdessä työtä…»
Aldo avasi sampanjapullon; ja Lot kuiskasi:
»Elly!»
»Mitä?»
»Tunsitko juuri äsken etelän sydämessäsi?»
»Tunsin… oi, Lot, siitä ei ole epäilystäkään!»