»No niin, minä… minä tunnen onnea!»
Elly puristi hänen kättään; hymy karehteli hänen huulillaan. Hänkään ei koskaan elämässään unohtaisi tätä hetkeä; mitä hyvänsä tulevat vuodet toisivatkin tullessaan: hänen pohjoinen, alakuloinen sielunsa tunsi etelän lämpöä ja rakkautta… ja sitä, mikä kulki heidän ohitseen, hän ei huomannut…
II OSA.
ENSIMÄINEN LUKU.
Tuuli oli kylmä ja lennätteli lumihiutaleita, eikä täti Stefanie de Laders ollut oikeastaan aikonutkaan mennä ulos: hänellä oli yskä ja viime aikoina hän ei ollut lainkaan tavallisissa voimissaan, hän pelkäsi tämän talven olevan hänen viimeisensä. Ei jokainen elänyt yhtä vanhaksi kuin äiti tai herra Takma; ja olihan hän sittenkin jo seitsemänkymmenenseitsemän vuoden vanha: eikö se ollut korkea ikä? Mutta hän ei olisi tahtonut vielä kuolla, sillä hän oli aina pelännyt kuolemaa, aina nähnyt edessään helvetin kaamottavana kangastuksena: oli mahdotonta tietää, mikä saattoi olla edessä, vaikka olisi ollut miten uskonnollinen tahansa ja palvellut Jumalaa rehellisesti. Nyt hänen, Jumalan kiitos, ei tarvinnut syyttää itseään mistään! Hänen elämänsä oli kulunut rauhallisesti, päivä toisensa jälkeen ilman miestä ja lapsia ja maallisia siteitä, mutta myöskin suruja vailla. Kahdesti hän oli kadottanut kissan, johon hän oli ollut kiintynyt; ja hänestä tuntui hyvin haikealta, kun linnut häkeissä tulivat vanhoiksi ja kadottivat höyhenensä ja joskus tarrautuivat kynsin kiinni häkkien rautalankoihin kunnes, heidän oltuaan vuosikausia yhdessä, hän jonakin aamuna näki heidän pikku ruumiinsa jäykistyneinä. Hänestä tuntui kovin haikealta, ettei perhe ollut uskonnollinen — De Laders'it olivat aina olleet uskonnollisia — ja hänen mieltään pahoitti suuresti, kun Thérèse Parisissa kääntyi katolin uskoon, sillä paavilaisuus oli epäjumalanpalvelusta, siitä hän oli varma; ja hän tiesi myöskin, että Calvin yksin oli oikeassa. Hän oli aina osannut säästää rahaa eikä tiennyt oikein mihin sitä käyttää: hän oli tehnyt suuren joukon erilaisia testamentteja, säätänyt lahjoituksia ja taas repinyt ne rikki; hän tahtoi lahjoittaa suurimman osan hyväntekeväisiin tarkoituksiin. Hänen terveytensä oli pitkän aikaa ollut erinomainen. Lyhytkasvuisena, vilkkaana ja kuihtuneena hän oli ollut tavattoman toimelias, vuosikausia hän oli juossut pitkin katuja kuin sirriäinen. Hänen noidankasvonsa tulivat ruskeiksi ja ahavoituneiksi ja ryppyisiksi, ne kutistuivat kokoon ja kuihtuivat; ja hänen pieni vartalonsa, sisäänpainuneine povineen, ei muistuttanut vähimmässäkään määrässä vanhaa äitiä, joka korkeasta iästään huolimatta oli sittenkin majesteetillinen. Hänen itsekäs elämänsä, joka oli vailla kaikkia tunteita, sekä rakkautta että intohimoa, oli muuttunut yhä kuivemmaksi ja kuivemmaksi, herättämättä hänessä vähintäkään kaipauksen tai alakuloisuuden tunnetta. Päin vastoin hän oli hyvillään, että hän saattoi pelätä Jumalaa, että hänellä oli aikaa hoitaa omaa sieluaan ja että hän ei ollut kuullut aistillisten viettelysten ääntä lukiessaan pyhiä kirjojaan ja kuunnellessaan lintujensa kimakkaa viserrystä. Onneksi hän ei ollut koskaan ollut hysteerinen, niinkuin Dercksz'it, hän tuumi tyytyväisenä, syyttäen kernaammin tästä paheesta Dercksz'ejä kuin vanhaa äitiään, joskin hän silti pudisti päätään äidilleen, joka iästään huolimatta ei ajatellut taivasta eikä helvettiä, vaan yhä edelleen salli vanhan Takman käydä luonaan, epäilemättä palauttaen mieleensä entisiä syntejään. Anton oli likainen vanha lurjus, joka, niin vanha kuin hän olikin oli kuukausi sitten hädin tuskin päässyt erilleen hyvinkin ikävästä jutusta, ahdistettuaan pesijättärensä nuorta tyttöä; ja täti, joka tapasi usein Inan, tiesi että d'Herbourgin vaikutusvaltaa ja välitystä saatiin kiittää siitä — hänellä yksin koko suvussa oli joitakin suhteita — ettei jutusta koitunut sen pahempia seurauksia, vaan että se saatiin enemmän tai vähemmän painetuksi alas. Mutta Stefanie tädin mielestä Anton oli niin syvälle vajonnut syntiin, niin hysteerinen ja niin kokonaan joutunut paholaisen valtaan, ettei hän olisi tahtonut enää olla minkäänlaisissa tekemisissä hänen kanssaan… jollei Antonilla olisi ollut rahaa, ja jollei täti olisi pelännyt hänen määräävän omaisuutensa syntisiin tarkoituksiin ja syntisille ihmisille… vaikka se olisi ollut Inalle kovin tarpeen. Ja kun hän nyt, huolimatta pahasta ilmasta, aikoi lähettää noutamaan ajuria ja lähteä ulos; niin aikoi hän ensin hakea Antonin, niinkuin oli sovittu, ja ajaa hänen kanssaan Van Welylle, Lilyn ja Fritsin luo, tervehtimään kummilapsiaan, Stefjeä ja Antoinetjeä. Nuorella parilla oli nyt kaksi pientä lasta, ja sekä Stefanie tädillä että Antonilla oli kummallakin kummilapsensa. Hellyydentunne lämmitti tädin itsekästä vanhanpiian sydäntä hänen ajatellessaan noita lapsia, jotka hiukkasen olivat hänenkin omiaan — hän oli näet anastanut Antoninkin kummilapsen — ja joissa hänellä ei ollut vähintäkään syntistä osaa, tuumi hän tyytyväisenä. Sillä kaikki ruumiilliset asiat olivat hänen mielestään enemmän tai vähemmän syntisiä, vaikkapa ne olisivat olleet äitiydenkin pyhittämiä.
Ajuri saapui; ja Stefanie täti, hyvin vanhoissa turkeissaan, kiipesi kevyesti ajopeleihin ja tunsi olevansa kaikkea muuta kuin hyvissä voimissa. Tuliko se nyt vihdoinkin? Oliko hän vähällä sairastua ja kuolla? Voi, jospa hän vaan voisi olla varma pääsevänsä taivaaseen! Niin kauan kuin hän ei ollut siitä varma, hän tahtoi kernaammin elää, vaikkapa tulla yhtä vanhaksi kuin äiti ja Takma, elää vaikkapa sadan vuoden vanhaksi. Ajuri pysähtyi nyt talon eteen, missä Anton asui; ja täti tuumi, odottaisiko hän kunnes Anton tulisi ulos vai nousisiko hän hetkeksi pois vaunuista? Hän päätti itse lähteä liikkeelle, ja kun talon emäntä avasi oven, kompuroi hän ulos vaunuista, sallimatta ajurin auttaa itseään, ja astui vanha päähineensä ja vanhat turkkinsa lumen peitossa veljensä luo, joka istui uunin edessä kirjoineen ja piippuineen. Huone oli täynnä paksua savua, joka liiteli hitaasti ilmassa vaakasuorina pilviviivoina.
»Sinä kai odotit minua, Anton, vai mitä? Olisipa sekin, jollet olisi odottanut!» sanoi Stefanie täti moittivalla äänellä.
Sipsuttaen ja käskevästi hän lähestyi veljeään. Hänen äänensä kuulosti kimakalta ja hänen pienet noidankasvonsa värisivät ja vapisivat kuluneen turkiskauluksen kehyksissä, sillä hänen oli kylmä.
»Aivan niin», sanoi Anton Dercksz nousematta kuitenkaan ylös. »Käyhän ensiksi istumaan, Stefanie!»
»Ajuri odottaa, Anton; se merkitsee samaa kuin hukata rahaa turhan päiten!»