»Astukaa sisään! astukaa sisään!» huusi Floor täti bassoäänellä »Mitä kuuluu, Stefanie? Mitä kuuluu, Anton? Ja mitä kuuluu, Ina… Entä sinä, pikku Lily: hyvä Jumala, jo kaksi lasta tuolla pienokaisella!»
Floor täti ei ollut noussut pystyyn ottaakseen heitä vastaan; hän lepäsi sohvalla, ja toinen baboe hieroi hänen suuria, lihavia jalkojaan. Tytön kädet liikkuivat edestakaisin emäntänsä aamupuvun alla.
»Vilustunut!» sanoi Floor täti, harmistuneena ikäänkuin toiset olisivat siihen syypäät, niin pian kuin nämät olivat vastanneet tervehdykseen ja tiedustelleet miten, miten matka oli onnistunut. »Vilustuin junassa Parisista lähtiessämme. Vakuutan teille, olen niin jäykkä kuin tukki. En käsitä, miksikä Daan tahtoi välttämättä tähän vuodenaikaan matkustaa Hollantiin…»
»Miksikä sinä et jäänyt Intiaan, täti?» kysyi Ina kohteliaasti ja väsynein silmin.
»Mahdotonta! Kun ajattelenkin vaan, että olisin antanut Daanin lähteä yksin! Ei, rakkaani, me olemme mies ja vaimo ja minne Daan setä menee, sinne minäkin. Vanhat ihmiset, niinkuin me, kuuluvat yhteen… Daan on nyt Haroldin kanssa toisessa huoneessa: isäsi tuli hetki sitten, Ina. He puhuvat tietenkin liikeasioista. Minä kysyin Daanilta: 'Daan, miksi ihmeessä sinä tahdot lähteä Hollantiin?' 'Liikeasioita!' sanoi Daan. Ei mitään muuta kuin liikeasioita. Minä en ymmärrä sellaista: voihan aina kirjeellisesti sopia liikeasioista. Vuosi vuodelta vain noita ikäviä liikeasioita; eikä mikään onnistu koskaan: me olemme köyhiä kuin rotat. Jo riittää, Saripa: minä olen siitä huolimatta jäykkä kuin tukki.»
Molemmat palvelijat poistuivat huoneesta; antrasiitti-uuni hehkui kuin pätsi punaisten pienten kiille-ikkunoittensa takana. Floor täti oli kohonnut pystyyn syvästi huoaten ja asettui istuvaan asentoon: hänen lihavat, keltaiset kasvonsa, kiinalaisine vinoine silmineen, kiilsivät kuin täysikuu hiusten keskellä, jotka olivat vielä mustat ja kammatut sileästi ylöspäin suureksi sykkyräksi, ja hän muistutti jollakin tavalla mandariinia istuessaan siinä flanelli-aamupuvussaan, jalat hajallaan ja paisuneet pienet kädet polvilla, aivan kuin Anton Dercksz'llä usein oli tapana istua. Hänen sisäänpäin painunut povensa riippui kuin javalaisen epäjumalankuvan rinnat kahtena aaltona hänen muodottoman pyöreällä vatsallaan; ja noine pyöreine muotoineen hän näytti arvokkaalta kuin epäjumala istuessaan siinä suorana, kasvot jäykkinä ja ankarina. Hänen pitkistä korvalehdistään riippui pari suunnatonta jalokiveä, jotka säihkyivät ja välkkyivät hänen ympärillään sopimatta yhtä vähän hänen pukuunsa — väljään flanelliviittaan — kuin hänen omaan olemukseensakaan, sillä ne muistuttivat pikemmin epäjumalien kaulaan ripustettuja koruja. Hän ei ollut kuuttakymmentä vuotta vanhempi; hän oli saman ikäinen kuin Ottilie Steyn de Weert.
»Voiko vanha äiti hyvin?… Te olitte kilttejä, kun tulitte», sanoi hän muistaessaan, ettei hän vielä ollut sanonut mitään ystävällistä sukulaisilleen.
Hänen hyytelömäinen massansa hölkkyi nyt ystävällisemmin sohvalla, jonka ympärille olivat istahtaneet Stefanie, ryppyisine noidankasvoineen; Anton, joka muisti hänet neljäkymmentä vuotta sitten komeana naisena, jolloin hänen kiinalainen verensä teki hänet miesten silmissä viehättäväksi; Ina d'Herbourg, hyvin hollantilaisena ja säädyllisenä, räpytellen silmiään kohteliaasti; sekä vaaleaverinen pieni Lily rouva.
»Miksikä Daan ei tule tänne?» huudahti Floor täti. »Lily, mene katsomaan, mitä isoisäsi ja setäsi tekevät.»
»Minä menen», sanoi Ina d'Herbourg. »Jää sinä tänne, kultaseni. Hän ei saa vielä liikkua kovin paljon, täti.»