Tällä kertaa Ina kalpeni:
»Ei», huudahti hän, »sehän olisi…»
»Ei sitä voi koskaan tietää. Parasta olla puhumatta koko asiasta. Isä ei missään tapauksessa sano mitään.»
Mutta Inan oli vaikea hillitä uteliaisuuttaan. Hän nyökkäsi sirosti päätään, niin että valkea paratiisilintu hänen hatussaan heilahti.
»Minun täytyy saada selko asiasta», hän sanoi. »Millä tavalla?»
»Sinä saat puhua isälle, kysyä, mikä häntä painostaa…»
»Painostaako häntä? Mutta enhän ole koskaan nähnyt häntä muullaisena kuin alakuloisena niiden kolmenkolmatta vuoden kuluessa, joina olemme olleet naimisissa. Isä ei koskaan puhu minun kanssani; hän käyttää toista asianajajaakin, niinkuin hyvin tiedät.»
»Sitten minä puhun isälle.»
»Siitä ei olisi mitään hyötyä.»
»Minun täytyy saada tietää», sanoi Ina nousten ylös. »Minä uskon, että kysymyksessä on joku perintöasia, sen jälkeen mitä sinä olet sanonut. Voi hyvänen aika, mitä ihmeessä se voi olla? Rahaa ehkä, mikä…»