»E-en», hän änkytti. »En minä… en tiedä mitään… mutta… minä tunnen…»
»Mitä?»
»Että jokin salaisuus painaa mieltäsi.»
»Mitä se koskee?»
»Jotain… jotain, joka on tapahtunut…»
»Tiedätkö sinä», sanoi vanhus.
»En, en minä tiedä.»
»Ei mitään ole tapahtunut, Ina», hän sanoi kylmästi. »Minä olen vanha, sairas mies. Sinä väsytät minua. Jätä minut yksin. Jätä minut yksin.»
Harold Dercksz nousi tuoliltaan hermostuneena, kiihtyneenä. Ina avasi väsyneet silmänsä säädyllisine ilmeineen, äidin ilmeineen, Ijsselmondein ilmeineen, mikä oli hänen ylpeytensä:
»En tahdo väsyttää sinua, isä», hän sanoi — ja hänen äänensä, joka oli terävä, mutta kohtelias, kuulosti teennäiseltä — »en tahdo väsyttää sinua. Jätän sinut rauhaan. Tulin luoksesi, tahdoin jutella kanssasi… koska luulin… että olit jostakin pahoillasi… suruissasi. Tahdoin osoittaa sinulle myötätuntoa. Vaan en tahdo kiusata sinua.»