Ina läksi pois maailmannaisen loukkaantuneella ylpeydellä, niinkuin Harold Dercksz muisti äitinsä poistuneen huoneesta väittelyiden jälkeen. Katuva hellyydentunne nousi hänen mieleensä; hän oli vähällä pidättää Inaa luonaan. Mutta hän voitti tämän tunteen ja antoi hänen mennä. Ina oli hyvä tytär, mutta hänen ahdas sielunsa oli kokonaan kiintynyt raha-asioihin ja kaikenlaiseen vähäpätöiseen ja turhamaiseen — siksi että hänen äitinsä oli aatelisneiti Ijsselmonde — ja sitä paitsi hän oli äärimmäisen utelias. Hän antoi hänen mennä, antoi hänen mennä; ja yksinäisyydentunne ympäröi hänet jälleen. Hän vaipui tuolilleen, varjosti silmiään kädellä; ja vihreän lampunvarjostimen alta tulviva valo syvensi hänen tuskaisten kasvojensa ryppyjä. Hän tuijotti eteensä. Mitä Ina saattoi tietää? Mitä hän arvasi? Mitä hän ehkä oli kuullut… kasvihuoneeseen tullessaan heidän luokseen?… Hän koetti muistella, mitä hän viimeksi oli sanonut Daanille. Hänen oli mahdoton sitä muistaa. Hän oli varma siitä, ettei Ina tiennyt mitään, hän vain epäili jotain, koska hän, Harold, oli niin alakuloinen… Voi, jospa Se vain katoaisi!… Oi, jospa nuo vanhukset vain kuolisivat!… Oi, kunpa ei kukaan tietäisi sitä enää!… Siinä oli jo kylliksi, kylliksi itsesyytöksen ja vaitiolon vuosia, sisäistä rangaistusta ihmisille, jotka olivat niin vanhat, niin kauhean vanhat…
Ja hän tuijotti eteensä, ikäänkuin hän olisi katsonut Sitä suoraan silmiin.
Hän tuijotti eteensä kaiken iltaa; istuen tuolissaan, kivun ja tuskan vääntäessä hänen kasvojaan, hän vaipui vanhojen ihmisten herkkään uneen, joka tulee ja menee yhtä nopeasti, ja hän näki itsensä taaskin kolmentoista-vuotiaana lapsena yöllä kesähuvilassa ja kuuli äitinsä äänen:
»Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, ei, ei, ei jokeen!»
Ja hän näki nuo kolme — mutta nuorina vielä — äitinsä, Takman, Ma-Boetenin; ja heidän välissään isänsä elottoman ruumiin, rankkasateessa, tuona onnettomana yönä.
NELJÄS LUKU.
Ina makasi valveilla kaiken yötä. Niin, uteliaisuus oli hänen intohimonsa, oli ollut aina lapsuudesta saakka. Jospa hän nyt vain olisi tietänyt, nyt, nyt! Hänen miehensä ei tahtonut auttaa häntä, hän pelkäsi selkkauksia, joihin he voisivat joutua, jos he sekaantuisivat asioihin, jotka eivät liikuttaneet heitä. Mutta Ina oli häikäilemättömän utelias. Hän tahtoi nyt keskustella Daan sedän kanssa, jonka hän varmasti luuli tapaavansa isoäidin luona seuraavana päivänä…
Hän läksi iltapäivällä Nassaulaanin varrelle. Vanha Anna avasi oven, hyvillään, kun hänen emäntäänsä muistettiin:
»Hyvää päivää, rouva… herra Takma, tohtori Roelofsz ja rouva Floor ovat ylhäällä… Niin, kyllä te voitte mennä suoraan ylös… Kiitos, vanha rouva voi oikein hyvin… Niin, hän elää kauemmin kuin me kaikki muut… Tahdotteko odottaa hetkisen arkihuoneessa? Siellä palaa nyt tuli uunissa, kun ilma on niin kylmä; sillä vaikka vanha rouva ei tule koskaan alas, niinkuin tiedätte, niin aina joku perheen jäsen on siellä odottamassa…»
Vanha Anna nosti Inalle tuolin. Palvelijatar oli muuttanut arkihuoneen hauskaksi odotussaliksi. Siten ei vanhan rouvan huoneessa ollut koskaan liiaksi hälinää, mikä ei laisinkaan olisi käynyt päinsä. Tuli kamiinissa paloi hyvin. Tuolit olivat asetetut puoliympyrään. Ja vanha palvelijatar, pitääkseen Inalle seuraa, seisoi kohteliaana hänen vieressään ja jutteli, kunnes Ina sanoi: