»Ei, hän ei ole koskaan puhunut siitä!»
»Hän on kelpo mies, niin-niin, kaikkein parhaita. Hän ei tahdo tuottaa häpeää… oi hyvä ystävä… vanhalle äidilleen!… Daan, Daan… oi hyvä Jumala!… Daan, älä koskaan kerro sitä kellekään: älä koskaan kerro!»
»Ei, en minä kerro. Olen puhunut siitä sinulle ja Haroldille, koska keskustelen kaikista asioista hänen kanssaan: sekä liike-asioista että… kaikesta muusta. Hän on usein auttanut minua… Hän auttoi minua Intiassa, eräässä ikävässä jutussa, mikä minulle sattui siellä… aikoinani… niin… hyvä Jumala… aikoinani! Olen aina keskustellut kaikesta Haroldin kanssa. Sinulle puhuin tästä siksi, että tiesin sinun tietävän…»
»Hyvä-hyvä-hyvä, niin-niin-niin… Mutta Daan, Dercksz, älä puhu siitä kellekään muulle!»
»Ei, ei, en minä puhu siitä kellekään muulle.»
»Ei Stefanielle eikä Antonille eikä Ottilielle…»
»Ottilie on heidän lapsensa!…»
»Niin-niin, hän on äidin ja Takman lapsi. Sh-sh. Daan, nuo ovat niin vanhoja asioita, ne ovat kaikki aikoja sitten olleita ja menneitä!»
»Kumpahan vain olisivatkin! Mutta sitä ne eivät ole… niin kauan kuin äiti… ja Takma… elävät!»
»Niin-niin, niin-niin, olet oikeassa: niin kauan kuin he elävät eivät nuo asiat ole olleita eikä menneitä… Mutta, ovathan he niin vanhat, sekä äiti että Takma! Ei kestä enää kauan. Ne häipyvät, häipyvät, nuo asiat… hitaasti, mutta ne katoavat sittenkin… Niin-niin, siitä on kovin pitkä aika… Eivätkä ihmiset enää puhu meistä… Ennen vanhaan, niin, menneinä aikoina, ihmiset puhuivat… äidistä ja Takmasta ja lapsista, Antonista, sinusta… ja tuosta skandaalista Intiassa… Ottiliesta: he puhuivat hyvinkin paljon Ottiliesta… Kaikki tuo on nyt unohtunut… häipyy pois… Me olemme vanhat… niin-niin… me olemme vanhat…»