Hän läksi; ja Adèle täti jäi yksin taloon, alaslaskettujen verhojen taakse, jossa kuolema oli käynyt. Vanha rouva, Nassaulaanin varrella, aivan lähimmässä läheisyydessä, jonka luona ei käynyt koskaan muita vieraita kuin lapset ja lastenlapset: hän ei saisi tietää mitään. Maanantaina olivat hautajaiset. Lot ja Elly eivät voineet olla kotona ennen keskiviikkoa. Sääli oli heitä, lapsi parkoja, kun heidän Italian-matkansa ja työnsä täten häiriytyi. Mutta olihan Elly — maailman silmissä — vanhan herran ainoa sukulainen; ja hän oli hänen perillisensä…
Adèle täti ei ollut kateellinen. Vanha herra oli varmaankin jättänyt hänellekin sievosen summan: hän oli siitä aivan varma. Ainoa, mikä hänestä oli raskasta, oli se, että hänen oli poistuttava tästä suuresta talosta: hän oli asunut täällä niin kauan, oli pitänyt huolta vanhasta herrasta niin kauan aikaa. Hän oli kiintynyt tähän taloon, jokaiseen huonekaluun… Vai asettuisiko Elly tänne asumaan? Sitä hän ei luullut: Ellyn mielestä talo oli synkkä, ja se olisi myös liian suuri, ajatteli Adèle täti, sillä varmaankin Elly saisi jakaa rahat Ottilie Steynin kanssa… Tietysti ihmiset juoruaisivat, vaikka ehkäpä ei kovin paljon; vanha herra, niin sanoaksemme, oli jo aikoja sitten kuollut ulkomaailmalle, lukuunottamatta Dercksz'in sukua; ja paitsi tohtori Boelofsz'ia kaikki hänen aikalaisensa olivat jo kuolleet. Ainoat jäljelläolevat olivat vanha rouva ja tohtori… Niin, hän, Adèle täti, saisi varmasti lähteä pois talosta; ja tuo ajatus nostatti kyyneleitä hänen silmiinsä. Miten erinomaisessa kunnossa se oli, tämä vanha talo! Miten paha mieli hänellä oli siitä, ettei Steyn ollut sallinut hänen järjestää papereita työhuoneessa. Steyn oli lukinnut oven ja antanut avaimen hänelle. Tuo huone yksin koko talossa oli epäjärjestyksessä ja tomuinen. Työhuoneen vieressä, makuuhuoneessa, lepäsi vanha herra: tänä iltana hänet pantaisiin arkkuun; Steyn ja tohtori Thielens olivat luvanneet silloin olla läsnä. Koko talo oli hiljainen ja siistitty kuolleen ympärillä, lukuunottamatta työhuonetta. Tuo ajatus kiusasi Adèle tätiä. Ja niinpä hän iltapäivällä otti avaimen ja läksi sinne. Huone oli aivan samassa kunnossa kuin aamulla heidän kannettuaan vanhan herran pois sieltä — miten kevyt hän olikaan, oi miten kevyt! — ja laskeneet hänet vuoteelle ja riisuneet hänet…
Adèle täti avasi ikkunat: kylmä talvinen ilma tunkeutui huoneeseen, ja hän veti villaisen hartiahuivinsa tiukemmalle ympärilleen. Hän seisoi hetken aikaa ymmällä, tomuhuisku kädessä, tietämättä mistä alottaa. Yksi kirjoituspöydän laatikoista oli avoinna; pöydällä oli papereita; paperikori seisoi aivan sen vieressä; papereita oli lattialla. Ei, hänen oli mahdoton jättää kaikkea tällaiseen kuntoon; se ei ollut mikään rikos, päin vastoin ystävällisyydenosoitus vanhaa herraa kohtaan, joka lepäsi viereisessä huoneessa, jos järjesti hiukan hänen tavaroitaan. Adèle täti keräsi kokoon paperit pöydältä ja pani ne salkkuun. Hän tomutti pöytää, asetti kaikki esineet somaan järjestykseen, työnsi avonaisen laatikon kiinni ja lukitsi sen. Hän noukki paperit ylös lattialta; ja hän hätkähti nähdessään kirjeen, joka oli revitty keskeltä kahtia, kahdeksi palaseksi. Vanha herra oli repinyt rikki kirjeitä; sen Adèle täti saattoi nähdä paperikorista, joka oli täynnä pieniä, revittyjä paperipalasia. Tämä kirje oli vannaankin pudonnut hänen kädestään viime hetkessä, jolloin kuolema oli kosketellut hänen sydäntään ja päätään. Hän ei ollut jaksanut repiä sitä pienemmiksi paloiksi, ainoastaan kahtia; kirjeen puoliskot olivat pudonneet hänen sormistaan ja hän itse oli liukunut pois elämästä. Adèle täti oli kovin liikutettu; kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Hän tuijotti eteensä kahdenvaiheilla, kirjeenpuoliskot kädessä. Repisikö hän ne rikki? Panisiko hän ne salkkuun Steyniä varten? Parempi repiä rikki: vanha herra oli aikonut repiä kirjeen rikki. Ja hän repi nuo kaksi palasta neljäksi…
Samassa vastustamaton voima pakotti häntä vilkaisemaan ylimpään palaseen. Se ei ollut oikeastaan uteliaisuutta, sillä hän ei luullut pitelevänsä kädessään muuta kuin aivan viatonta kirjettä — vanhalla herrallahan oli niin paljon kirjeitä — yhtä sadoista muista, joita vanha herra oli päättänyt hävittää. Se ei ollut uteliaisuutta: se johtui ulkonaisesta pakosta, ulkoapäin tulevasta voimasta, joka vaati häntä tekemään jotain vastoin hänen omaa vakaumustaan. Hän ei voinut sitä vastustaa: hän luki; ja lukiessaan hän päätti repiä kirjeen rikki ja heittää palaset paperikoriin.
Mutta hän ei tehnyt sitä sittenkään: hän jatkoi lukemistaan. Hänen kasvonsa kalpenivat. Hän oli yksinkertainen, rauhallinen nainen, joka oli saavuttanut kypsyytensä tyynesti, tuntematta veren kiihkoa ja intohimon kuohua. Kirjat olivat jättäneet hänen sielunsa koskemattomaksi; ja kiihkoiset lauseet olivat hänen mielestään vain kirjailijoiden keksimiä. Se tosiasia, että voitiin kirjoittaa sellaisia sanoja kuin ne, joita hän nyt luki kellastuneelle paperille piirrettynä, vaalenneella musteella, kauhistutti häntä ikäänkuin punainen liekki olisi leimahtanut tuleen kytevästä tuhasta, jota hän parhaillaan kohensi. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että sellainen voisi olla mahdollista. Hän ei tiennyt, että voitaisiin lausua ilmi noin hurjan hehkuvia sanoja. Ne hypnotisoivat hänet. Hän vajosi vanhan herran tuoliin ja luki, voimatta olla lukematta. Hän luki palavia sanoja intohimosta, jommoista hän ei koskaan ollut uneksunut mahdolliseksi, ruumiin ja sielun yhteensulautumisesta, sielujen liitosta, ruumiiden yhtymisestä, unohduksesta, täydellisestä unohduksesta. Hän luki mielettömiä sanoja kahdesta ihmisestä, jotka tahtoivat tuhota toisensa, heittäytyä toistensa syliin, suudelmin polttaa toisensa ja sulaa unohduksiin, unohduksiin…
Sulautua toisiinsa eikä koskaan enää erota… Olla ikuisesti yhdessä… Yhtyä sammumattomassa intohimossa… eikä erota koskaan… Vain unohtaa, oi hyvä Jumala, vain unohtaa… tuo yksi ainoa yö!… Ja näiden intohimoisten purppuraisten sanojen jälkeen alkoi nyt virrata verenpunaisia sanoja … Rakkauden intohimoisten sanojen takaa kaikuivat nyt intohimoisen vihan sanat… Mieletöntä iloa, kun viha vihdoinkin oli laimennut… Riemukkaita vakuutuksia, että jos tuo yö toistuisi vielä kerran, niin vihakin laimenisi uudelleen! Nuo mielettömät sanat ivasivat itseään, sillä heti sen jälkeen ne jälleen vääntelivät tuskasta ja vakuuttivat, että kaikesta huolimatta, vaikka intohimo olikin saanut tyydytyksensä, muisto oli sittenkin kuin haamu, verinen haamu, joka ei koskaan jättänyt rauhaan… Oi, viha katoaisi kylläkin, kolmannen, neljännenkin kerran… mutta siitä huolimatta verinen haamu pysyisi yhtä hirveänä!… Se teki ihmisen hulluksi… Se teki ihmisen aivan hulluksi… Ja kirje loppui pyyntöön, että hän tulisi, tulisi pian, yhtyäkseen hänen kanssaan sekä sielullisesti että ruumiillisesti, jotta he hurmiossaan unohtaisivat kaiken muun eivätkä näkisi enää uhkaavaa haamua. Kirjeen lopussa olivat sanat, »Revi kirje heti paikalla», sekä nimi: »OTTILIE».
Adèle täti istui liikkumatta paikallaan, neljä paperipalasta kädessä. Hän oli lukenut kirjeen: sitä oli mahdoton enää muuttaa. Hän toivoi, ettei hän olisi sitä tehnyt. Mutta se oli nyt liian myöhäistä. Ja hän tiesi…
Kirje oli päivätty Tegalissa, kuusikymmentä vuotta sitten. Liekit eivät enää leimunneet noista sanoista, kun Adèle täti oli lukenut ne, mutta hän näki punaista kauhistuneitten silmiensä edessä. Hän tunsi polviensa vapisevan; hän ei voinut nousta pystyyn. Ja hän tiesi. Huolimatta siitä vihasta, intohimosta, riemusta, hulluudesta, intohimoisesta rakkaudesta ja intohimoisista omantunnonvaivoista, mikä huokui tästä kirjeestä, oli se selvä ja — ikäänkuin se olisi tahtonut vaistomaisesti kertoa kaikki, herättää henkiin kaikki unohtuneet tunteet ja maalata kaikki punaiseksi — loihti esiin yön monta, monta vuotta sitten, yön rauhallisessa vuoristossa, pimeän metsän peitossa, tulvivan joen partaalla, yön yksinäisessä huvilassa, rakkauden yön, vihan yön, yllätyksen, itsepuolustuksen, kauhun ja epätoivon yön… Ja nuo sanat loihtivat esiin kohtauksen makuusuojassa, jolloin oli taisteltu ja verta vuodatettu, ne loihtivat esiin kolmen hengen ryhmän, jotka kantoivat ruumista tulvivan virran rantaan, tietämättä mitä muuta he olisivat voineet tehdä, sateen virratessa rankasti maahan… Kaiken tämän nuo sanat loihtivat esille, ikäänkuin ulkoapäin tuleva voima olisi ne lausunut, vastustamaton vaisto, salaperäinen väkivalta pakottanut kirjoittajaa panemaan paperille sen, minkä hänen olisi pitänyt pitää salassa koko elämänsä ajan; piirtämään mustalla valkealle tapahtuman, joka oli rikos kunnes hänen kirjeensä muuttui syytökseksi; huutamaan sen koko maailmalle ja maalaamaan räikein värein tapahtuman, jota olisi ollut varminta haudata katuvaan sieluun ja hävittää niin ettei olisi jäänyt ainoatakaan jälkeä, mikä olisi voinut antaa sen ilmi…
Ja tuo yksinkertainen, hiljainen nainen, joka oli saavuttanut kypsyyden iän tuntematta veren kuohua, istui kauhuissaan sen johdosta, mikä oli paljastunut hänen silmiensä eteen. Aluksi hänen kauhunsa oli hohtanut punaisena hänen silmissään, kauhu, jonka vihan ja intohimoisen rakkauden sanat olivat herättäneet hänessä; ja nyt äkkiä hän näki edessään vanhan rouvan vierashuoneen ja hänet itsensä ikkunan ääressä, monien vuosien heikontamana, ja häntä vastassa Takman, kumpaisenkin ääneti odottaessa kuolemaa. Vanha rouva istui siinä vaiti; tuolla, viereisessä huoneessa, lepäsi vanha herra ja hänkin odotti huomispäivää ja viimeisiä kunnianosoituksia: sillä tänään kaikki oli kadonnut…
Oi, hyvä Jumala, siinä oli siis noiden kahden vanhan ihmisen salaisuus! Niin kiihkeästi he olivat rakastaneet, niin kiivaasti vihanneet, niin traagillisen ja salaisen rikoksen he olivat siis tehneet tuona yksinäisenä yönä vuoristossa, ja noin veripunaisia muistoja he olivat siis laahanneet mukanaan aina ja alituisesti koko pitkän, pitkän elämänsä ajan! Ja nyt äkkiä, hän yksin tiesi sen, mitä ei kukaan muu tiennyt!… Hän yksin tiesi, niin hän luuli; ja hän vapisi kauhusta. Mitä hän tekisi tällä tiedolla, mitä hän tekisi noilla neljällä kellertävällä paperipalasella, joissa kirjaimet olivat kirjoitetut vaaleanpunaisella musteella, ikäänkuin verellä?… Mitä hän tekisi, mitä hän tekisi noilla kaikilla?… Hänen sormensa kieltäytyivät repimästä noita palasia vieläkin pienemmiksi kappaleiksi ja heittämästä niitä paperikoriin. Sehän olisi näyttänyt siltä, kuin hän olisi ollut kanssarikollinen. Ja mitä hän tekisi tuolla tiedollansa, jota ei kukaan muu paitsi hän tiennyt?… Tuo traagillinen tieto painostaisi häntä, kunnes hän, yksinkertainen nainen, tukehtuisi sen painon alle!… Vihdoinkin hän nousi pystyyn kylmästä vavisten. Huoneessa oli varsin kylmä. Hän meni ikkunan luo sulkemaan sitä, ja tunsi jalkansa horjuvan ja polvensa lyövän yhteen. Hän tuijotti kauhuissaan eteensä ja pudisteli päätään, yhä uudestaan ja uudestaan. Koneellisesti hän heilutti tomuhuiskuaan, palaten hajamielisenä aina samaan paikkaan ja tomuttaen kahteen, jopa kolmeen kertaan samaa kohtaa. Koneellisesti hän asetti tuolit paikoilleen; ja hänen järjestämisintonsa oli niin suuri, että huone oli täydessä kunnossa, kun hän läksi sieltä, joskin hänen koko ruumiinsa yhä vapisi. Hän oli lukinnut revityn kirjeen laatikkoon. Hänen oli aivan mahdoton hävittää sitä. Ja äkkiä hänet valtasi uteliaisuus, päähänpisto, outo tunne: hän tahtoi nähdä vanhan herran… Ja hän astui varpaillaan kuolleen huoneeseen. Hämärässä valossa vanhan herran pää lepäsi valkoisena valkealla tyynyllä, vuoteessa, joka oli peitetty valkealla peitteellä. Silmäluomet olivat suljetut; kasvot olivat painuneet sisään nenän ja suun molemmin puolin; korvien juuressa oli muutamia harmaita hiuksia, muodostaen ikäänkuin hopeaisen kiehkuran. Ja Adèle täti katseli häntä hämmästynein katsein ja pudisti päätään kauhun vallassa. Siinä hän lepäsi kuolleena. Hän oli tuntenut hänet ja huolehtinut hänestä vuosikausia. Hän ei ollut koskaan aavistanut mitään sellaista. Tuossa hän lepäsi kuolleena; siinä olivat myös hänen intohimoisen rakkautensa ja vihansa viimeiset jäännökset; varmaankin myöskin hänen omantunnon vaivojensa ja muistojensa viimeiset jäännökset. Vai seuraisiko tätä vielä toinen elämä uusine taisteluineen ja omantunnonvaivoineen ja katumuksineen… ja ehkäpä rangaistuksineenkin?…