Miten paljon hän liekin sielullisesti kärsinyt, ei hän kuitenkaan ollut saanut täyttä rangaistustansa täällä maan päällä. Hänen elämänsä oli ulkonaisesti kulunut rauhallisesti. Hän oli saavuttanut kunniaa, miltei rikkauttakin. Hän ei ollut sairastanut vanhoilla päivillään. Päin vastoin, hän oli ollut täysissä voimissaan; ja Adèle muisti, että hänellä usein oli tapana valittaa, nauraen herttaiseen tapaansa — mikä oli liiaksi väkinäistä ollakseen luonnollista — että hän kuuli aivan kaikkea eikä iästään huolimatta suinkaan ollut tulossa kuuroksi, vaan kuulipa vielä ääniä, joita ei ollut olemassakaan. Mitä ääniä hän oli kuullut, minkä äänen hän oli kuullut kutsuvan itseään? Mikä ääni oli puhunut hänelle, kun kirje, puoleksi hävitettynä ja liian kauan säilytettynä, putosi kädestä, joka petti hänet?… Ei, tässä maailmassa hän ei ollut saanut kylliksi rangaistusta, paitsi että koko hänen elämänsä oli ollut yhtä ainoaa rangaistusta… Kylmänväreet pudistuttivat Adèle tätiä: miten ihmiset saattoivat elää vuosikausia rinnakkain tuntematta toisiaan ja tietämättä mitään toisistaan! Miten kauan sitä oli kestänyt? Kolmekolmatta vuotta hän, sukulaisrukka, oli täten elänyt hänen vieressään!… Ja samoin vanha rouvakin eli…
Pudistaen ymmällä päätään Adèle täti poistui huoneesta. Hän löi kätensä yhteen vanhanpiian liikkeellä. Mielikuvituksessaan hän näki vanhan rouvan edessään. Hän istui arvokkaana ja majesteetillisena, hauraana ja laihana korkeaselkäisessä tuolissaan. Hän oli kerran ollut se nainen, joka oli kyennyt kirjoittamaan tuon kirjeen täynnänsä intohimon ja vihan ja hulluuden punaisia sanoja, hän oli toivonut voivansa unohtaa kaikki aistillisessa yhtymisessä miehen kanssa, joka makasi tuolla niin vähäpätöisenä, niin pienenä, niin vanhana, kuolleena nyt monien, monien vuosien kuluttua. Hän oli kerran kyennyt kirjoittamaan jotakin sellaista…
Sanat paloivat yhä typerryksissä olevan, vanhan naisen silmien edessä, tuon naisen, joka oli aivan tavallinen sekä sielultaan että ruumiiltaan. Mitenkä sellaista saattoi tapahtua, miten sellainen saattoi olla mahdollista!… Hänen päänsä huojui alati edestakaisin…
SEITSEMÄS LUKU.
Seuraavana aamuna Ottilie Steyn de Weert saapui Hook of Hollandiin. Hänen seurassaan oli nuori, lähemmäs kolmenkymmenen vuoden vanha mies, kaunis, hyvin puettu nuori englantilainen; hän oli sileäksi ajettu, punainen ja valkoinen hipiältään, hartehikas vartaloltaan, yllään ruudullinen takki ja polvihousut. He jatkoivat matkaa junalla Haagiin.
Ottilie Steyn oli liikutuksen vallassa. Hän saattoi olla vaiti, kun hänen mielensä teki, ja niinpä hän ei ollut koskaan puhunut siitä; mutta hän aavisti, hän tiesi melkein varmasti, että Takma oli hänen isänsä ja hän oli rakastanut häntä kuin isäänsä.
»Hän oli aina niin hyvä minulle», hän sanoi englanninkielellä Hugh
Trevelleylle, pojalleen. »Minä tulen suuresti kaipaamaan häntä.»
»Hän oli sinun isäsi», sanoi Hugh välinpitämättömästi.
»Ei ollut», vastusti Ottilie. »Et sinä tiedä mitään siitä, Hugh.
Ihmiset puhuvat aina niin paljon.»
»Hän antoi sinulle rahaa Englannin matkaa varten.»