Ottilie äiti ei tiennyt mistä se johtui, mutta joskus hän oli avomielisempi Hughille kuin Lot'lle kotona. Hän rakasti näitä molempia poikiaan, hän rakasti Lot'ta siksi, että Lot oli niin hyvä hänelle, mutta hän piti vieläkin enemmän Hughista siksi, että Hugh oli niin kaunis ja muistutti Trevelleyä, jota hän oli rakastanut eniten miehistään. Hän ei ollut koskaan sanonut Lot'lle, että vanha herra oli hyvin antelias hänelle, mutta hän oli puhunut siitä joskus Hughille. Hänestä oli hauska matkustaa yhdessä Hughin kanssa, istua hänen vieressään; mutta hän ei ollut sittenkään hyvillään siitä, että Hugh oli seurannut hänen mukanaan. Hughilla ei ollut tapana käydä Haagissa; ja siitä johtuisi vain ikävyyksiä Steynin kanssa, arveli Ottilie, varsinkin nyt.
»Hugh», sanoi Ottilie hellästi, tarttuen poikansa käteen ja pidellen sitä omassaan. »Hugh, minusta on niin hauska olla sinun kanssasi, poikaseni. Tapaan sinua niin harvoin. Olen kovin iloinen… Mutta ehkäpä olisi ollut parempi, jollet olisi lähtenyt matkaan.»
»Jopa jotakin», sanoi Hugh kylmästi vetäen pois kätensä.
»Steynin vuoksi tietenkin.»
»En minä halua häntä nähdä. En astu jalallani teidän taloonne. Menen hotelliin. Luuletko, että haluaisin nähdä tuota lurjusta? Tuota roistoa… jonka tähden sinä jätit minun isäni? En vaan! Tulin vain mukaan pitääkseni silmällä omia etujani. En minä tuota mitään häiriötä. Tahdon vain päästä selville asioista. Sinä saat periä tuolta vanhalta herralta. Hän on sinun isäsi, tiedän sen kyllä. Sinä saat aivan varmaan periä. Tahdon vain tietää, millä kannalla asiat ovat: saatko periä häneltä rahaa ja miten paljon. Niin pian kuin sen tiedän, palaan takaisin. Muuten, en tule häiritsemään ketään, en edes sinua.»
Ottilie istui tuijottaen eteensä, aivankuin lapsi, jota on nuhdeltu. He olivat yksin vaunussa; ja Ottilie sanoi mielistellen:
»Poikani, rakas poikani, älä puhu tuolla tavalla äidillesi. Olen niin iloinen, kun olet mukanani. Minä pidän sinusta niin kovin, kovin paljon. Sinä olet aivan isäsi kaltainen ja minä rakastin isääsi, oi, enemmän kuin Steyniä, paljon enemmän kuin Steyniä! Steyn on turmellut minun elämäni. Minun olisi pitänyt jäädä isäsi luo ja kaikkien teidän, sinun ja Johnin ja Maryn luo. Älä puhu niin sydämettömästi, poikani. Se koskee kovasti minuun. Ole taas kiltti äidillesi. Hänellä ei ole enää mitään elämässä: Lot on naimisissa; vanha herra on kuollut. Hänellä ei ole yhtään mitään. Ei kukaan ole enää ystävällinen hänelle, jollet sinä ole sitä. Ja ennen vanhaan… ennen vanhaan kaikki ihmiset olivat hänelle ystävällisiä; ennen vanhaan…»
Hän alkoi itkeä. Se johtui siitä, että hän suri vanhaa herraa, oli suuttunut Lot'hon, joka oli mennyt naimisiin, kadehti Ellyä ja sääli itseään. Hänen sormensa, aivan kuin hän olisi ollut pieni lapsi, tavoittelivat Hughin voimakasta kättä. Hughin kauniin, sileäksi ajetun suun ympärillä karehti hymy, hänen mielestään äiti oli lapsellinen ollakseen niin vanha, mutta hän myönsi samalla, että hän varmaankin oli kerran ollut viehättävä. Jonkunmoinen hellyydentunne heräsi hänessä ja hän kiersi äkkiä käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoi:
»Kuulehan, älä itke; kuulehan toki.»
Ja Hugh veti hänet puoleensa. Ottilie painautui poikaansa vasten kuin lapsi, kaivautui hänen paksuun takkiinsa; Hugh siveli hänen kättään; ja kun hän suuteli äitiään otsalle, oli Ottilie onnellinen ja syvästi huoaten hän lepäsi liikkumatta paikallaan, Hughin hymyillessä ja pudistaessa päätään ja katsellessa äitiään.