»Mihin hotelliin sinä aiot mennä?» kysyi Ottilie.
»Kaupungin hotelliin», vastasi Hugh. »Etkö voisi antaa minulle lisää rahaa?»
»En, Hugh», vastasi Ottilie, »annoin sinulle kaikki mitä minulla oli, pilettejä varten ja…»
»Ihan kaikkiko?»
»Niin, poikaseni, aivan totta, minulla ei ole ainoatakaan penniä kukkarossa. Mutta en tarvitse mitään. Voit pitää sen, mikä jäi yli.»
Hugh kaiveli taskujaan:
»Paljon ei jäänyt», hän sanoi ottaen esille vaihtorahansa. »Voit antaa minulle lisää Haagissa. Sitten, kun minä tulen rikkaaksi, tulet sinä minun luokseni asumaan ja saat viettää huolettomana vanhuuden päiväsi.»
Ottilie nauroi hyvillään pojan sanoista, siveli hänen poskiaan ja suuteli häntä, mitä hän ei koskaan tehnyt Lot'lle. Ottilie jumaloi todellakin Hughia; hän oli hänen lempipoikansa. Yhdestä ainoastakin ystävällisestä sanasta, jonka Hugh hänelle lausui, hän olisi voinut kulkea peninkulmia; yksi ainoa hänen suutelonsa teki hänet onnelliseksi, todellakin onnelliseksi. Mielistellessään poikaansa hänen äänensä ja hyväilynsä saivat osittain entisen nuorekkaan viehätyksensä. Hugh ei nähnyt äitiään koskaan pienenä raivottarena, niinkuin Lot varsin useinkin, Lot, jota hän ennen muinoin oli joskus lyönyt, ja jota hän nytkin joskus olisi halunnut uhata vikkelällä pikku kädellään. Hughia kohtaan hän ei koskaan tuntenut tällaista halua. Hänen miehuullisuutensa, pojan miehekkyys piti häntä aisoissa; ja Ottilie teki mitä ikänä Hugh tahtoi. Siinä missä hän rakasti miehekkyyttä, hän alistui sokeasti; siten hän oli aina tehnyt ja teki nytkin poikansa suhteen.
Kun he saapuivat Haagiin, lausui Ottilie jäähyväiset Hughille ja lupasi ilmoittaa hänelle, kunhan hän vain olisi siivo eikä saattaisi aikaan mitään ikävyyksiä. Hugh lupasi ja meni menojaan. Kotona Ottilie tapasi miehensä odottamassa häntä. »Miten vanha herra kuoli?» kysyi Ottilie. Steyn selitti hänelle asian lyhyesti ja sanoi: »Minä olen testamentin toimeenpanija.»
»Sinäkö?» kysyi Ottilie. »Miksikä ei Lot Ellyn miehenä?»