Steyn kohautti olkapäitään pitäen Ottilien kysymystä loukkaavana:
»En tiedä», hän vastasi kylmästi. »Vanha herra on määrännyt siten. Mutta järjestän kaikki yhdessä Lot'n kanssa. Hän palaa parin päivän kuluttua. Arkku tuodaan tänä iltana; hautajaiset ovat huomenna.»
»Emmekö voi odottaa Lot'ta?»
»Tohtori Thielens ei pidä sitä suotavana.»
Ottilie ei kertonut Steynille, että Hugh oli tullut hänen mukanaan Hollantiin, ja aamiaisen jälkeen hän läksi Mauritskadelle ja syleili Adèle Takmaa, joka oli jalkeilla, vaikka punaiset kirjaimet yhä välkkyivät hänen typertyneiden silmiensä edessä kuin verikirjoitus. Ottilie Steyn pyysi saada nähdä vanhan herran viimeisen kerran. Hän näki hänet valkoisena kalpeassa, hämärässä valossa, vanhat valkoiset kasvot valkoisella tyynyllä, harvat hiuskähärät korvan juuressa, suljetut silmäluomet, syvälle painuneet vaot nenän ja suun molemmin puolin. Hän väänteli käsiään ja itki. Hän oli ollut hyvin kiintynyt vanhaan herraan, ja tämä oli aina ollut erikoisen hyvä hänelle. Aivankuin isä… aivankuin isä… sellaisena Ottilie aina ajatteli häntä. Isä Dercksz'iä hän ei koskaan ollut tuntenut. Takma, hän oli ollut Ottilien isä. Hän oli hemmoitellut häntä lapsenakin; ja jälkeenpäin hän oli aina auttanut häntä, kun hän oli ollut rahapulassa. Jos hän joskus oli nuhdellut häntä, oli hän senkin tehnyt hellävaroin… siksi että hän oli leikitellyt elämällänsä: siten Takma oli nimittänyt hänen ensimäistä avioeroaan Pauws'ista; sekä toista avioeroaan Trevelleystä. Kaiken tuon hän muisti selvästi: Intiassa ja Haagissa. Takma oli pitänyt paljon Pauws'ista; Trevelley ei ollut miellyttänyt häntä; Steynistä hän loppujen lopuksi oli sanonut, että hän oli kelpo poika. Niin, Takma ei ollut koskaan nuhdellut häntä muuta kuin sievästi sen johdosta, ettei hän kyennyt pitämään itsestään huolta eikä rakkaus-asioistaan; ja hän oli aina ollut sanomattoman hyvä hänelle… Miten hän tulisi kaipaamaan häntä äidin arkihuoneessa, tai niinä päivinä, jolloin Ottiliella oli tapana tulla tervehtimään häntä hänen työhuoneeseensa ja jolloin hän antoi hänelle joukon seteleitä ja sanoi hänelle suudellen häntä:
»Mutta älä kerro tästä kellekään.»
Takma ei ollut koskaan sanonut hänelle olevansa hänen isänsä; Ottilie oli aina nimittänyt häntä herra Takmaksi. Mutta hän oli aavistanut sitä; ja nyt hän tiesi, tunsi sen varmasti. Tämä rakkaus, ehkäpä viimeinen hänen elämässään, häipyi nyt häneltä, katosi ikipäiviksi…
Ottilie tuli surutaloon uudestaan illalla Steynin kanssa, ja tohtori Thielens oli siellä myöskin ollakseen läsnä, kun ruumis pantiin arkkuun. Adèle täti vakuutti, ettei häntä pelottanut jäädä yksin ruumiin kanssa, eikä palvelijoita myöskään; he olivat nukkuneet aivan rauhallisesti edellisenä yönä. Seuraavanakin päivänä, jolloin hautajaiset olivat, oli Adèle täti aivan rauhallinen. Hän otti tohtori Roelofsz'in tyynesti vastaan; tohtori läähätti ja murahteli ja painoi käsiään vatsaansa vasten, joka riippui kaarena alas: hän oli aikonut seurata toisten mukana hautausmaalle, vaan ei ollut oikein hyvissä voimissa; ja niinpä hän jäi Adèle tädin kanssa kotiin. Dercksz'it saapuivat: Anton ja Harold ja Daan; Steyn tuli; d'Herbourg saapui vävynsä Frits van Welyn kanssa; ja naiset saapuivat niinikään: Ottilie Steyn, Stefanie täti, Floor täti, Ina ja vaaleaverinen pikku rouva, Lily; kaikki he jäivät taloon yhdessä tohtori Roelofsz'in ja Adèle tädin kanssa, joka oli aivan rauhallinen. Kun hautajaissaatto oli lähtenyt, alkoivat naiset puhua siitä, miten sääli isoäitiä oli; ja vanha tohtori alkoi itkeä. Se oli haikea näky, kun tuo vanha, muodoton mies nyyhkytti tuolissaan; kun hän huudahti: »hyvä-hyvä… niin-niin…» ja kun hän itki; mutta Adèle oli aivan rauhallinen Ottilie Steyn sitä vastoin ei ollut tyyni; hän itki katkerasti; ja he näkivät kaikki, että hän suri, isän kuolemaa, vaikkei kukaan heistä ollut sanonut sanaakaan, ei edes kuiskanneet keskenään.
Seuraavana aamuna Steynillä oli keskustelu asianajajan kanssa; ja tultuaan kotiin hän sanoi vaimolleen:
»Adèlelle on määrätty kolmekymmentätuhatta guldenia; Elly ja sinä saatte kumpikin noin satatuhatta.»