»Ei minun ollut pakko kertoa sitä sinulle.»
»Ei, mutta sinulla oli aina tapana sanoa, että löysit rahaa lipastostasi ja tekeydyit huolimattomammaksi kuin mitä olit.»
»Vanha herra itse kielsi minua puhumasta siitä kellekään…».
»Ja siinä teitkin aivan oikein. Minä sanon vain, että osaat olla vaiti kun niin haluat. Ole siis nytkin vaiti.»
»En kaipaa sinun neuvojasi, kiitos vain!» Ottilie kivahti; mutta Steyn oli jo poistunut huoneesta.
Ottilie pui nyrkkiään: Oi, hän vihasi, vihasi Steyniä, erikoisesti hänen ääntään! Hän ei voinut sietää hänen kylmää basso-ääntään, hänen syviä, punnittuja sanojaan. Hän vihasi häntä: hän olisi tahtonut läimähyttää häntä vasten kasvoja nähdäkseen, tokko hän sittenkin vielä puhuisi tyynesti ja viileästi. Hän vihasi häntä päivä päivältä yhä enemmän. Hän vihasi häntä niin suuresti, että hän toivoi hänen kuolemaansa. Hän oli itkenyt vanhan herran ruumiin ääressä; Steynin ruumiin ääressä hän voisi vaikka tanssia! Oi, hän ei itsekään käsittänyt, miten suuresti hän vihasi häntä! Hän kuvitteli mielessään hänet kuolleeksi, yliajetuksi tai hengenvaarallisesti haavoittuneeksi, puukko sydämessä tai kuula ohimossa… ja hän tiesi, että se tuottaisi hänelle vain sisäistä riemua. Se johtui kaikki vain siitä, että Steyn puhui niin kylmästi ja välinpitämättömästi eikä koskaan lausunut hänelle ainoatakaan ystävällistä sanaa enää eikä hyväillyt häntä!…
»Satatuhatta guldenia», tuumi Ottilia. »Se on suuri summa rahaa. Oi, kernaammin soisin, että tuo rakas hyvä mies olisi elossa! Ja että hän silloin tällöin, ystävälliseen tapaansa, antaisi minulle muutamia satoja guldeneja. Sitä minä tulen niin äärettömästi kaipaamaan. Tosin, onhan minulla nyt hiukkasen rahaa; vaan ei mitään muuta!»
Ja hän väänsi käsiään ja nyyhkytti taaskin, sillä hän tunsi olevansa kovin yksin: vanha herra oli kuollut; Hugh oli Haagissa, mutta asui hotellissa; kaikeksi onneksi Lot tuli kotiin tänä iltana.
KAHDEKSAS LUKU.
He saapuivat illalla, hautajaisten jälkeisenä päivänä, Lot ja Elly, väsyneinä matkasta ja tasapainostaan järkytettyinä surunsa johdosta. Adèle täti — heidän oli määrä asua Mauritskaden varrella — ei heti huomannut sitä; sillä hän, joka oli pakottautunut tyyneksi näinä kahtena viimeisenä päivänä, oli heittäytynyt nyyhkyttäen Ellyn syliin ja itkenyt kiihkeämmin kuin mitä Elly koskaan ennen oli nähnyt hänen itkevän; ja kun hän nyt kerran antoi täyden vallan itkulleen, niin hermot eivät kestäneet sitä enää, vaan hän meni tainnoksiin.