»Oletko kovin väsynyt, kultaseni?»
Elly nyökkäsi päätään.
»Kultaseni, onko jotain hullusti? Sinun kasvoissasi on niin kova piirre, jota en ennen ole niissä nähnyt… Sanohan, kultaseni, oletko onnellinen, olethan toki?»
Elly hymyili heikosti:
»En aivan niin onnellinen kuin ehkä toivoin, täti… Mutta jollen ole onnellinen, niin on se oma syyni.»
Adèle täti ei kysynyt sen enempää. Hän ajatteli niitä ihastuneita kirjeitä, jotka aina olivat tuottaneet suurta iloa vanhalle herralle, ja tuumi miten pettäviä kirjeet saattoivat olla.
Elly riisuutui ja meni vuoteeseen.
»Jätän sinut nyt yksin, kultaseni…»
Mutta Elly tarttui tädin käteen, tuntien äkkiä suurta hellyyttä sitä naista kohtaan, joka oli ollut hänelle äidin sijaisena:
»Jää vielä hetkeksi, täti kulta… kunnes äiti tulee.»