»Kultaseni», sanoi Adèle täti tunnustellen maalaa, »et suinkaan ole pahoillasi sen johdosta, että äiti saa periä osansa? Hän on Takman tytär, tiedäthän sen…»
»Tiedän, täti. Ei, täti, en todellakaan ole pahoillani sen vuoksi. Olen vain väsynyt, hyvin väsynyt … siksi että kaikki, mihin me ryhdymme… tuntuu niin turhalta…»
»Kultaseni», sanoi Adèle täti kuiskaten, »minäkin olen… väsynyt, loppuun kulunut. Oi, jospa uskaltaisin kertoa sinulle!…»
»Mitä?»
»Ei, kultaseni, en uskalla.»
»Mutta mistä on kysymys?»
»Ei, kultaseni, en uskalla kertoa. En vielä, en vielä, ehkäpä myöhemmin… Kuulehan, kello soi: varmaankin äiti… Aivan oikein, kuulen Steyninkin äänen… Minun täytyy mennä alas, kultaseni…» Hän läksi Ellyn luota, mutta hän oli niin kiihtynyt, että purskahti alhaalla taas itkuun…
»Elly on kovin väsynyt», hän sanoi Ottilielle, »hän meni levolle: sinun sijassasi antaisin hänen nyt olla rauhassa…»
Mutta hän oli itse aivan suunniltaan. Hän tunsi, että hirveä salaisuus, josta hän yksin oli perillä — niinkuin hän oletti — painoi liian raskaana hänen sieluaan, että se musertaisi hänet, että hänen oli pakko puhua siitä, että hänen täytyi uskoa se jollekin muulle. Ja niinpä hän sanoi:
»Steyn, Steyn… Niin kauan kuin Lot juttelee äitinsä kanssa, tahtoisin puhua hiukan teidän kanssanne… jos sallitte…»