»Tietysti», sanoi Steyn.
He poistuivat huoneesta.
»Ylhäälläkö?» kysyi Steyn.
»Niin», sanoi Adèle täti, »vanhan herran huoneessa.»
Hän vei Steynin sinne: huone oli kylmä, mutta hän sytytti kaasun.
»Steyn», sanoi hän, »olen pahoillani siitä mitä olen tehnyt. Järjestin hiukan näitä papereita, ne olivat niin hirveän sotkuiset. Ja lattialla oli… kirje, revitty kirje: viimeinen… jonka vanha herra aikoi repiä rikki… En tiedä, miten se kävi, Steyn mutta tahtomattani ja tietämättäni minä… minä luin tuon kirjeen… antaisin kaiken maailman rikkaudet jos voisin saada sitä tekemättömäksi. En voi yksin kantaa sitä, aivan yksin. Se tekee minut hulluksi… minua niin pelottaa… olen aivan hermostunut… Katsokaahan, tässä on kirje. En tiedä teenkö oikein. Ehkä olisi ollut parasta repiä se rikki… Ainakin se oli vanhan herran toivomus…»
Hän antoi nuo neljä palasta Steynille.
»Mutta sittenhän on parasta», sanoi Steyn, »että minä revin kirjeen rikki… enkä lue sitä…»
Ja hän teki liikkeen ikäänkuin repiäkseen sen rikki. Mutta toinen esti häntä:
»Ja antaisitte minun… kantaa yksin… aivan yksin… tuota salaisuutta! Ei, ei, lukekaa, herran nimessä… minun tähteni, Steyn… jotta tekin sen tietäisitte… Lukekaa…»