Steyn luki kirjeen.
Hiljaisuus täytti huoneen: kylmä, yksinäinen, talvinen hiljaisuus, jossa ei kuulunut muuta ääntä kuin kaasun lekotusta. Rikkirevityn kellastuneen kirjeen kalvenneista kirjaimista huokui vihaa, intohimoa, mieletöntä riemua, hurjaa rakkaudentuskaa ja omantuunonvaivoja verisen yön takia Intian vuoristossa, rankkasateen virratessa maahan. Tuo kaikki ei liikuttanut millään tavalla noita kahta ihmistä; he olivat vieraat kaikelle sille; ja sittenkin tuo hirveä asia, joka kulki heidän silmiensä ohitse, raateli heidän ruumistaan, sieluaan, elämäänsä. Se saattoi heidät hätkähtämään, miettimään, katsomaan toisiaan vavisten silmiin, niin vieraat kuin he olivatkin koko tälle asialle, joka kulki heidän ohitseen…
»Se on hirveää», sanoi Steyn. »Eikä kellään ole siitä aavistusta?…»
»Ei», sanoi Adèle täti, »ei kukaan tiedä sitä paitsi te ja minä…»
Mutta Steyn ei tyytynyt siihen:
»Meidän ei olisi pitänyt lukea tätä kirjettä», hän sanoi.
»En tiedä, miten tulin sitä tehneeksi», sanoi Adèle täti. »Jokin pakotti minut lukemaan, en tiedä itsekään mikä. En ole luonnostani utelias. Otin nuo palaset käteeni repiäkseni ne vieläkin pienemmiksi kappaleiksi. Revin nuo kaksi palasta neljäksi…»
Koneellisesti Steyn repi neljä palasta kahdeksaksi.
»Mitä te teette?» kysyi Adèle täti.
»Hävitän kirjeen», sanoi Steyn.