»Ettekö sallisi Lot'n…?»
»Ei, ei», sanoi Steyn, »mitä se liikuttaa Lot'ta? Kas niin!…»
Hän repi kirjeen aivan pieniksi palasiksi ja heitti ne paperikoriin.
Hänen silmissään väikkyivät punaisina nuo kaukaiset intohimot, jotka hänelle itselleen olivat aivan vieraat; ne leimusivat hänen edessään; ja sittenkin hän näki selvästi huoneen, tuon kylmän ja hiljaisen huoneen, joka oli jäänyt vanhan herran jäljiltä ja jossa ei kuulunut muuta ääntä kuin kaasun huminaa.
»Niin», sanoi Adèle täti, »ehkäpä on parasta, ettei kukaan muu sitä tiedä… paitsi me kaksi… Oi, Steyn, mikä vapauttava tunne… että tekin sen tiedätte, että tekin sen tiedätte!… Oi, miten hirveä elämä on, kun sellaista voi tapahtua!»
Adèle täti väänteli käsiään, pudisti päätään puolelta toiselle.
»Tulkaa», sanoi Steyn; ja hänen voimakas vartalonsa vapisi. »Lähdetään pois…»
Adèle täti sammutti vapisevin käsin kaasun.
He läksivät alakertaan.
Pimeä huone jäi kylmäksi ja hiljaiseksi.