Kirje oli paperikorissa, pieniksi siruiksi revittynä.
YHDEKSÄS LUKU.
»Oi rakas rouva!» sanoi vanha Anna huoaten. »Emmehän me voi pitää sitä aina vanhalta rouvalta salassa!»
Hän mutisi ja murahteli ja kohottaen molemmat kätensä ilmaan hän kantoi kissan keittiöön, sillä käytävä oli ilmankin kyllin täynnä: Ina d'Herbourg oli saapunut tyttärensä, Lily van Welyn ja kahden lapsenvaunun kera; toista vaunua työnsi pikku äiti ja toista hoitajatar; ja Lily ja hoitajatar työnsivät nyt vaunut arkihuoneeseen, missä Anna oli virittänyt tulen takkaan sukulaisten iloksi; ja sillä välin kuin Lily ja hoitajatar hommailivat lasten kanssa, jutteli Ina vanhan Annan kera vanhan herran kuolemasta, ja Anna vakuutti, ettei hänen emännällään ollut siitä vähintäkään aavistusta, mutta kaikesta huolimatta sitä ei voitu ikuisesti pitää salassa…
»Oi, noita kultaisia, miten suloisia he ovat!» sanoi Anna lyöden kätensä yhteen. »Ja miten iloiseksi vanha rouva tulee, kun hän saa nähdä Lily rouvan pienokaiset! Minä menen sanomaan vanhalle rouvalle…»
»Lily», sanoi Ina, »mene edeltä Stefjen kanssa; minä tuon myöhemmin pikku Nettan.»
Lily nosti lapsen vaunuista. Lapsi vikisi hiukan; ja pieni liinatukkainen äiti, naurahtaen hyvin nuorekkaan äidillisesti, kantoi lapsen yläkertaan Anna piteli ovea auki, ja vanha rouva katseli ulos ikkunasta. Hän istui suorana korkeaselkäisessä tuolissaan, joka oli kuin valtaistuin, tyyny selkänsä takana. Talvisen aamupäivän valossa, joka tunkeutui sisään punaisten ikkunaverhojen läpi, hän näytti entistään hauraammalta; ja hänen kasvonsa, joita kirkasti odottava hymyily, olivat kuin valkeaa porsliinia, mutta ne häämöittivät niin epäselvästi peruukin mustan hiusrajan ja pienen pitsimyssyn alta, ettei hän näyttänyt lainkaan kuuluvan tähän maailmaan. Väljä, musta puku laskeutui pehmeästi alas kätkien hänet kokonaan laskoksiinsa; ja kun Lily nyt astui huoneeseen lapsensa kera, kohotti vanha rouva sylistään vapisevat, puolisormikkaihin verhotut kätensä tikkumaisine sormineen, kohotti ne jäykkään hyväily- ja tervehdys-asentoon. Särkynyt ääni, jossa yhä tuntui pehmeä intialainen korostus, lausui:
»Lapsi, mikä soma ajatus, että vihdoinkin toit pikku pojan mukanasi… Soma ajatus… Soma ajatus tosiaankin… Annahan minun katsella… Oi, miten suloinen lapsi!»
Lily polvistui matolle, jotta iso-iso-isoäitivoisi hyvin nähdä lapsen, ja piti koholla pienokaista, joka hätkähti hiukan nähdessään kurttuiset, aavemaiset kasvot punertavassa hämäryydessä; mutta pikku äiti sai lapsen rauhoitetuksi, jotta se ei itkenyt, vaan tuijotti eteensä.
»Niin, isomummi», sanoi Lily, »tämä on sinun lapsen-lapsen-lapsenlapsesi.»