»Niin, niin», sanoi vanha rouva, jonka kädet yhä vapisivat ilmassa hyväilevästi hapuillen, »minä olen iso-iso-isoäiti…»
»Ja Netta on alhaalla: toin hänetkin mukanani.»
»Oi, pikku tyttösi!… Onko hänkin täällä?»
»On, tahtoisitko nähdä hänetkin samalla kertaa?»
»Kyllä, tahdon nähdä kumpaisetkin… Molemmat yhdessä, yhdessä…»
Pikku poika katseli ihmettelevän vakavasti ryppyisiä kasvoja, silmissään miettivä ja hämmästynyt ilme, mutta hän ei huutanut; ja silloinkin, kun laiha, puikkomainen sormi hyväili hänen poskeaan, Lily sai hänet rauhoitetuksi, jotta hän ei itkenyt. Huomio kääntyi myös toisaalle, kun Ina tuli ylös Netta käsivarrellaan: siinä oli pieni valkea mytty, vaaleanpunaisine kasvoineen, sinisine silmineen ja kosteine, natustavine huulineen; ja Lily, joka pelkäsi pikku pojan rupeavan huutamaan, antoi hänet hoitajattarelle, oven suussa: onneksi kylläkin, sillä heti sen jälkeen lapsi alkoi kirkua, suuresti säikähtyneenä niin vanhan ihmisen näystä. Mutta pieni valkea mytty vaaleanpunaisine kasvoineen ja sinisine silmineen natusteli tyytyväisenä kosteita huuliaan ja käyttäytyi vieläkin paremmin kuin Stefje, hän käyttäytyi tosiaankin niin hyvin, että vanha rouva uskalsi hetkeksi ottaa hänet syliinsä, joskin Lily seisoi vieressä ja varalta piti kättään lapsen alla.
»Kylläpä oli hauska, kultaseni», sanoi vanha rouva, »kun sain nähdä lapsen-lapsen-lapsenlapseni. Niin, Stefje on sievä pikku mies… ja Netta on oikein suloinen, Netta on oikein suloinen…»
Oli jo aika sanoa hyvästi; ja Lily kantoi pois pienen valkoisen mytyn sanoen nauraen, kuin nuori äiti ainakin, että lasten oli mentävä kotiin. Ina kävi istumaan.
»Olen oikein iloinen», sanoi vanha rouva toistamiseen, »että sain nähdä nuo pienokaiset. Sillä olen viime aikoina ollut kovin alakuloisella mielellä. Siitä on varmaankin jo kymmenen päivää, kun herra Takma kävi viimeksi täällä.»
»Ei, isoäiti, ei siitä ole niin pitkä aika.»