»Miten kauan on hän sitten ollut sairas?»
»Kuusi päivää, ehkäpä seitsemän.»
»Minä luulin kokonaista kymmenen päivää. Ja tohtori Roelofszkin käy niin harvoin täällä… Niin, tuo tuoli ikkunan luona on ollut tyhjänä koko viikon… Minä luulin kymmenen päivää… On kylmä, raaka ilma, eikö totta?… En tunne sitä täällä sisällä… Mutta vaikka ilma parantuisikin… niin kestää kovin kauan… ei herra Takma tule enää tänä talvena täällä käymään!…»
Hänen kuivat vanhat silmänsä eivät kyyneltyneet, mutta hänen murtunut äänensä itki. Ina ei tiennyt mitä sanoa, mutta hän ei tahtonut vielä lähteä pois. Hän oli tullut lasten kanssa toivoen kuulevansa ehkä jotain isoäidin luona… Hän ei vieläkään tiennyt mitään. Hän ei vieläkään tiennyt mitään; ja kuitenkin oli niin paljon, mistä olisi pitänyt saada tietoa. Ensinkin tuo suuri Asia, joka oli tapahtunut kuusikymmentä vuotta sitten: isoäiti tiesi sen varmaan, mutta hän ei uskaltanut, hän ei uskaltanut ruveta kysymään sitä häneltä peläten vetävänsä itse Menneisyyden esille. Jos todellakin jotain oli tapahtunut, niin vanha rouva voisi tulla sairaaksi, Ina voisi aiheuttaa hänen kuolemansa… Ei, hän toivoi tapaavansa täällä tänään jonkun, jonka kanssa hän voisi keskustella alhaalla arkihuoneessa, sillä oli muutakin, josta piti saada selko: miten paljon Elly oli perinyt; ja oliko Ottilie täti myöskin saanut osansa… Kaikki tuo oli yhä epätietoista: hän ei voinut päästä asioiden pohjaan saakka; siitä oli otettava selko tänään… Niinpä hän istui kaikessa rauhassa paikallaan; ja vanha rouva, joka ei kernaasti jäänyt yksin, oli mielissään, kun Ina silloin tällöin teki jonkun huomautuksen. Mutta kun kesti kovin kauan ennenkuin muita kuului tulevaksi, nousi Ina ylös, sanoi hyvästi, läksi alas, jutteli hetken aikaa Annan kanssa eikä sittenkään vielä lähtenyt, vaan istahti arkihuoneeseen sanoen:
»Istukaa tekin, Anna.»
Ja vanha palvelijatar kävi kunnioittavasti istumaan tuolin syrjälle; ja he juttelivat vanhasta herrasta:
»Elly rouva on nyt hyvissä varoissa», sanoi Ina. »Tiedättekö miten paljon vanha herra jätti jälkeensä?»
Mutta Anna ei tiennyt mitään, hän arveli vain — ja sanoikin sen iskien silmää — että Ottilie rouvakin saisi varmaan myös jotain. Samassa kello soi; ja Stefanie de Laders tepsutteli hyvin hermostuneena sisään.
»Eikö äiti vieläkään tiedä?» hän kuiskasi, kun Anna oli vetäytynyt keittiöön.
»Ei», sanoi Ina, »isoäiti ei tiedä, mutta hän katselee kovin surullisena herra Takman tyhjää tuolia.»