Sepä vasta oli tärkeä uutinen.
»Voisikohan hän ehkä tietää jotain?» kysyi Ina.
»Mistä?»
»No, tuosta asiasta — tiedäthän — josta me juttelimme vastikään: mitä isä on tiennyt kuusikymmentä vuotta… ja Daan setä…»
Stefanie täti teki vastahakoisen liikkeen kädellään.
»En minä tiedä… tietääkö Thérèse täti siitä mitään. Mutta sen minä tiedän, Ina, että tahdon pitää sieluni erillään synnistä ja likaisista asioista, jotka ovat tapahtuneet ehkä menneisyydessä. Kylliksi vaikeaa on varjella sieluaan nykyäänkin. Ei, kultaseni, minä en tahdo kuulla siitä sen enempää.»
Hän sulki helmimäiset linnunsilmänsä ja nyökäytti linnunpäätään, kunnes hänen pieni vanhanaikuinen hattunsa joutui kallelleen; ja hän miltei kompastui kissaan kiiruhtaessaan portaita ylös äitinsä luo.
Ina oli kahdenvaiheilla. Hän meni keittiöön. Anna sanoi:
»Oi, tekö se olette, rouva? Jäättekö vielä hetkiseksi?»
»Jään kyllä… Ottilie rouva voi tulla pian… Tahtoisin puhua hänen kanssaan.»