Hyvinkin luultavaa oli, arveli Anna, että Ottilie rouva tulisi tänään.
Mutta kun ovikello soi, niin hän kurkisti ulos ikkunasta ja huudahti:
»Ei, tuolta tuleekin herra Daan…» Daan Dercksz pisti papukaijamaiset
kasvonsa arkihuoneen ovesta sisään ja sanoi hermostuneesti, nähdessään
Inan:
»Minulla on ikäviä uutisia!»
»Ikäviäkö uutisia?» huudahti Ina heristäen taaskin korviaan. »Mitä on tapahtunut, setä?»
»Tohtori Roelofsz on kuollut.»
»Ei suinkaan!»
»Onpa niinkin», sanoi Daan setä Inalle, joka tuijotti häneen kauhuissaan, ja Annalle, joka seisoi siinä kissa hameensa liepeissä. »Tohtori Roelofsz on kuollut. Halvaus… He lähettivät ensin, minua hakemaan, koska matkailijakotini on lähinnä… Näyttääpä siltä kuin Takman kuolema olisi koskenut häneen kovin.»
»Se on hirveää», sanoi Ina. »Miten voimme kertoa siitä isoäidille? Se vasta on kova isku hänelle. Eikä hän tiedä edes sitäkään, että herra Takma on kuollut…»
»Niin, kovin vaikeaa se on… Olen lähettänyt sanan isällesi ja odotan häntä tänne joka hetki; sittenhän voimme keskustella, mitä on tehtävä ja sanottava. Ehkäpä joku muukin tulee tänne tänään…»
»Voi hyvänen aika, voi hyvänen aika!» huokasi Anna.
Hän tarkasteli uunia, joka paloi huonosti, ja ajatellen, että arkihuonetta ehkä tänään tarvittaisiin hyvinkin paljon, hän ravisteli tuhkasäiliötä: tuli alkoi hehkua kiille-ikkunoiden takana.