»En. Palvelija sanoi minulle toissapäivänä, lähtiessäni täältä, että he lähettävät minulle sanan hotelliin, jos tilassasi tapahtuu muutos. Eilen, kun kävin täällä, sinä nukuit… Mutta missä on Elly?»
»Etkö sinä tiedä?…»
»Mitenkö minä tietäisin?»
Lot oli sulkenut silmänsä taaskin, ja vanha Pauws istui ääneti, kysymättä mitään, Lot'n käsi omassaan. Taaskin vallitsi pitkä äänettömyys. Vanha Pauws katseli ympärilleen huoneessa, vilkaisten nopeasti puolelle ja toiselle ja hengittäen helpotuksesta, kun Lot ei kuolisikaan… Hän ei ollut koskaan ennen ollut tämän talon seinien sisäpuolella. Hän ei ollut nähnyt Ottiliea vuosikausiin. Eikä Ottilie nytkään ollut näyttäytynyt. Siitä huolimatta Pauws oli kuullut hänen äänensä oven takaa; ja tämän äänen sointu, tämä menneitten aikojen ääni, oli syvästi liikuttanut häntä… Ottilie oli varmaankin tullut vanhaksi; mutta ääni oven takana oli yhä samainen ääni, Ottilien, hänen vaimonsa ääni! Oi, miten suloinen, kaunis olento hän oli ollutkaan heidän mennessään naimisiin, tuskin kahdenkymmenen-vuotias tyttö, ja miten onnelliset he olivat olleet Javassa, tilapäisistä kiistoista huolimatta, kahden lapsensa kera: ensin pikku Ottilien ja sitten Lot'n kera!… Vain harvoja vuosia; ja sitten… ja sitten Ottilie oli kohdannut tuon kirotun Trevelleyn, samaisen pojan isän, jonka hän äsken oli nähnyt ja jolla oli aivan samanlainen kirottu englantilainen suu kuin hänen isälläänkin. Sen jälkeen… hän ei ollut koskaan nähnyt enää Ottiliea! Miten pitkä aika oli siitä? Hän laski: siitä oli kolmekymmentäneljä vuotta! Hänen pieni Ottiliensa oli silloin kuuden-vuotias tyttö, Lot neljän vuoden vanha: kaksi niin suloista lasta, niin herttaista, kaunista lasta!… Heidän erotessaan hänet oli määrätty lasten huoltajaksi, eikä Ottilie; mutta Lot oli kovin kiintynyt äitiinsä, ja niinpä hän muutaman vuoden kuluttua oli antanut lasten oleskella pitemmän aikaa äidin luona: hän oli sittenkin heidän äitinsä huolimatta siitä, mitä hän oli tehnyt… Pikku Ottilie oli ajoittain ollut pitkät ajat isänsä luona; Lot sitä vastoin oli kauemmin äitinsä luona, se oli alituista edestakaisin kulkua lapsi paroille, joilla ei ollut varsinaista kotia, missä he olisivat eläneet yhdessä vanhempiensa kanssa. Hän oli kuitenkin koko ajan ollut kosketuksissa heidän kanssaan, ja hän ihaili pikku Ottiliea, kun tämä kasvoi suureksi Ottilieksi, ja tuli hyvin kauniiksi; mutta hän oli aina ollut erityisen kiintynyt Lot'hon, vaikka hän oli tuollainen heikko, vaaleaverinen poika — ehkäpä se olikin riippunut juuri siitä — ja koska hän muistutti niin merkillisesti äitiään… Tuossa poika-rukka nyt makasi. Missä oli hänen vaimonsa? Missä oli Elly?
Pauws ei ollut nähnyt häntä eilen eikä edellisenäkään päivänä. Mitä oli tapahtunut? Hän oli nyt istunut toista tuntia Lot'n vuoteen ääressä, Lot'n käsi omassaan: poika oli taas sulkenut silmänsä, pienen, laihan, heikon käden puristuksesta isä tiesi kuitenkin, ettei hän nukkunut, vaan lepäsi vain… Pauws antoi poikansa maata aivan hiljaa, pyyhki vain nenäliinallaan hikeä hänen otsaltaan… Hän hikoili paljon… Kärsivällisyyttä vain, kunnes Lot oli halukas taas puhumaan; kärsivällisyyttä vain kunnes Ellyn asia selviytyy! Jumalan kiitos, kuolemasta ei ollut enää pelkoa, niinkuin Pauws oli aluksi luullut; mutta laihtunut hän oli! Vaikka eihän hänellä koskaan ollut liiaksi lihaa ollut. Miten laihat hänen kasvonsa olivat! Kuinka nuorelta hän näytti ikäänsä verraten, vaikka hänen vaalea tukkansa oli alkanut jo hiukan harmaantuakin!… Pauws oli aina pitänyt hänestä kovin paljon hänen rauhallisen ja herttaisen luonnonlaatunsa vuoksi, mikä erosi niin kerrassaan hänen äidistään. Varmaankin hän oli tullut niin herttaiseksi ja rauhalliseksi siksi, ettei hän ollut vahva: kun kodissa oli sattunut kiivaita kohtauksia, oli Lot lapsena aina paennut nurkkaansa ja — istunut aivan hiljaa, kunnes kohtaus oli mennyt ohitse… Mutta mitähän Ellylle oli tapahtunut?
Lot avasi vihdoin silmänsä, mutta vanha herra ei uskaltanut kysyä häneltä Ellyä. Jos se oli jotain surullista, jotakin, jota hän ei voinut kuvitella mielessään, oli parasta olla kysymättä Lot'lta: sehän voisi saada poika paran taas aivan pyörälle päästään. Niinpä hän vain pyyhki hänen otsaansa hajuvedellä, jota oli pöydällä, ja kysyi:
»Voitko paremmin, veikkoseni?…»
»Kyllä, isä… paljoa paremmin… Minusta tuntuu niin ihmeelliseltä, että sinä istut täällä. Mutta olen siitä kovin hyvilläni… Olinko niin sairas, että äidin oli pakko sähköttää? En tiennyt sitä itse… Heräsin tänä aamuna ja tunsin olevani hyvin heikko… Minulla on ollut kuumetta. Katsohan, vilustuin pahoin kaiken lisäksi kylmässä talvi-ilmassa… Keuhkokatarri, aivan vähäpätöinen… Vähäinen influentsa: ei mitään vaarallista… Kyllä minä pian paranen, hyvällä hoidolla… Niin pian kuin olen terve, lähden etelään, Ottilien luo: hän elää yhä Aldonsa kanssa; niin, ei sille voi mitään, he eivät mene koskaan naimisiin… Ehkäpä he ovatkin oikeassa… Ja siinä sinä nyt istut vuoteeni ääressä… No, kun nyt kerta olet täällä, isä, niin jäät tänne, kunnes olen aivan terve. Jollei sinulla ole tavaroita mukanasi, niin voit ostaa muutaman paidan ja hammasharjan… Ei, en minä päästä sinua enää pois. Ei äidin tarvitse tavata sinua, jollet halua. Mutta kun hän nyt kerta oli siksi hullu, että sähkötti sinulle ja pelästytti sinut pahanpäiväisesti, niin saa hän myös sietää tämän pahan, jos se nyt on mikään paha… Sitäpaitsi, ei hän itse jää tänne pitkäksi aikaa…»
»Älä puhu niin paljon, poikaseni…»
»Ei se väsytä minua… tällainen jutteleminen. Äiti ei viivy täällä enää kauan. Sinä et tiedä mistään: minäpä kerron, millä kannalla asiat ovat. Steyn on lähtenyt pois… ulkomaille, ehkäpä ikiajoiksi. Äiti on perinyt rahoja herra Takmalta; niin, hän peri satatuhatta guldenia… Ja hän lähtee nyt Englantiin Hughin kanssa… Ja hän jää sinne Hughin luo, luullakseni niin pitkäksi aikaa kuin nuo satatuhatta riittävät…»