»Todellako? Voi äiti raukkaasi!»
»Ei sinun tarvitse sääliä häntä, isä; ei vielä ainakaan. Hän on hyvin, hyvin onnellinen tällä hetkellä. Hän jumaloi Hughiään. Minun täytyi sairastua, jotta hän muistaisi, että minäkin olin olemassa. Ja hän oli hyvin herttainen minulle! luullakseni hän hoiti minua… Todellakin, hän on hyvin onnellinen… Ehkäpä vuoden tai kaksi… ja kun hänen satatuhattansa on lopussa… tulee hän takaisin minun luokseni…»
»Entäs sinä itse, veikkoseni, entäs sinä?» huudahti vanha herra voimatta enää hillitä itseään.
»Minäkö?… Lähden ensin Nizzaan nauttiakseni hiukan auringosta… ja sitten Italiaan, kirjoittamaan…»
»Niin mutta…»
»Sehän on totta, nyt vasta muistan: en ole vielä kertonut sinulle mitään!»
Hän sulki silmänsä, mutta puristi isänsä kättä.
Ovelle kolkutettiin; palvelija pisti sisään päänsä ja sanoi:
»Jos sallitte, herra, jos sallitte, herra Lot, parturi on täällä. Rouva käski kysyä, eikö se väsytä liiaksi teitä…»
»Ei», sanoi Lot, »antaa hänen tulla.»