»Minä olen vanha nainen.»
»Mutta hipiäsi on yhä vielä hyvin hieno.»
Ottilie hymyili; ja Lot nousi pystyyn:
»Kas niin», hän sanoi, »suutelehan minua… Etkö halua? Minunko pitää antaa sinulle suukko? Voi sinä äkäinen pikku äiti!… Ja minkä vuoksi? Aivan syyttä. En minä ainakaan tiedä syytä. Minun olisi aivan mahdoton eritellä tätä asiaa. Ja niinhän se on aina… Mitenkä minusta on tullut näin tyyni ihminen, kun minulla on niin kiivas äiti?»
»Kuvitteletko ehkä mielessäsi, että isäsi oli tyyni luonteeltaan?»
Lot naurahti vain eikä vastannut mitään. Rouva Steyn de Weert jatkoi lukemistaan hiukan levollisempana; hän istui kirja edessään aivan kuin lapsi. Hän oli kuudenkymmenen-vuotias nainen, mutta hänen siniset, silmänsä olivat lapsen, ne olivat lempeän kauniit, ystävälliset ja viattomat; ja hänen äänensä, hiukan kimakka ja lapsellinen sävyltään, oli äsken juuri kuulostanut pahankurisen lapsen ääneltä. Istuen pienenä ja suoraselkäisenä tuolissaan hän luki edelleen, tarkkaavasti, tyynnyttäen mieltään, koska Lot oli puhunut niin tyynesti hänelle ja suudellut häntä niin lohduttavasti. Kaasu humisi, ja Lot joi kahviaan ja katsellen kenkiään ihmetteli, minkä vuoksi hän aikoi mennä naimisiin. Hän ei mielestään ollut vielä naimaiässä. Hän oli yhä nuori: kolmenkymmenenkahdeksan; hän näytti paljoa nuoremmalta; hän ansaitsi siksi paljon rahaa kirjoitelmillaan, että hän, säästäväisesti eläen ja laskien lisäksi sen, minkä Elly sai isoisä Takmalta, saattoi mennä naimisiin; mutta siitä huolimatta hän ei mielestään ollut sopiva mennäkseen naimisiin. Hän rakasti vapauttaan, riippumattomuuttaan, hän halusi huvitella oman mielensä mukaan; ja naiminen merkitsi sitä, että luopui omasta itsestään ja sitoi itsensä käsin ja jaloin naiseen. Hän ei ollut intohimoisesti rakastunut Ellyyn: Elly oli hänen mielestään älykäs, taiteellinen pieni olento; eikä hän sitä tosiaankaan tehnyt niiden rahojenkaan vuoksi, jotka Elly saisi periä isoisä Takmalta. Miksi hän sen siis teki, kysyi hän itseltään, samoinkuin hän oli kysynyt sitä joka päivä, koko tämän viikon, joka oli seurannut hänen kosimistaan.
»Äiti, voitko sanoa minulle? Miksikä minä kosin Ellyä?»
Ottilie katsoi ylös kirjastaan. Hän oli tottunut Lot'n oikullisiin, naurettaviin kysymyksiin ja hänellä oli tapana vastata hänelle samaan sävyyn niin pitkälle kuin hänen kykynsä riitti; mutta tämä kysymys herätti hänessä mustasukkaisuutta, ja tuo isku koski häneen kovasti, suorastaan ruumiillisesti, ikäänkuin oas olisi haavoittanut häntä.
»Minkäkö vuoksi kosit Ellyä? Sitä en tiedä. Me teemme usein jos jotakin tietämättä miksi niin teemme.»
Hänen äänensä kuulosti pehmeältä ja alakuloiselta, hiukan nyrpeältä äskeisen pahankurisen lapsen äänen sävyn jälkeen. Eikö hän ollut kadottanut kaikkea, mitä ikänä hän oli omistanut? Eikö hän kadottaisi Lot'nkin, olisi pakotettu jakamaan hänet Ellyn kanssa… niinkuin hän oli saanut jakaa kaikki elämässään?…