Hän hätkähti.
»Tulin sanomaan hyvää yötä… Mitä sinä ajattelit niin kiihkeästi, isä?»
Harold Dercksz siveli kädellään otsaansa:
»En mitään, rakkaani, asioita… vanhoja asioita…»
Hän näki ne edessään: siinä ne kulkivat laahaten pitkiä aavemaisia huntuja perässään kahisevia lehtiä pitkin… uhkasiko mikään puiden takaa tuolla loputtomalla tiellä?…
»Vanhoja asioita?… Oi, isä, ne ovat olleita ja menneitä!… Minä en koskaan ajattele vanhoja asioita: kuluva hetkikin on kylliksi vaikea ihmisille, joilla ei ole rahaa…»
Ina suuteli häntä toivottaen hyvää yötä… Ei, vanhat asiat… ne eivät vielä kuulu menneisyyteen… Ne häipyvät ja katoavat… mutta kovin hitaasti!
KAHDEKSAS LUKU.
Lot Pauws istui huoneessaan kirjoittaen, kun hän kuuli alakerrasta äitinsä ja tämän miehen, Steynin ääni. Ottilie äidin ääni kuului kimakalta, yhä kiihtyvämmän äkäiseltä, ja Steynin levollinen, välinpitämätön basso-ääni jyrähteli lyhyin, katkonaisin lausein, ärsyttäen äitiä, kunnes hän alkoi änkyttää ja miltei tukehtui läähätykseensä.
Lot laski pois kynänsä huokaisten ja läksi alas. Hän näki vanhan palvelijattaren kuuntelevan keittiön ovella, mutta tämä katosi kuullessaan Lot'n askeleet portaissa.