»Niin, niin, kuusikymmentä! Oi, lapseni, oletko todellakin kuudenkymmenen vuoden vanha? Luulin, että olisit neljänkymmenen tai enintäin viidenkymmenen… minä uneksin… Vanhus uneksi… Kuusikymmentä! Enemmän kuin kuusikymmentä vuotta sitten!…»
Hän mutisi; Ottilie ei voinut käsittää, mitähän tarkoitti.
»Olitteko hiukan hajamielinen?»
»Milloin?» kysyi vanhus hätkähtäen.
»Juuri äsken.»
»Juuri äskenkö?…»
»Kun oletitte… että minä olisin neljänkymmenen vuoden vanha.»
»Mitä sinä sanot?»
»Kun te luulitte, että olisin neljänkymmenen vuoden vanha.»
»Niin, niin… kyllä minä kuulen mitä sinä sanot … Minä kuulen vielä erittäin hyvin… Minulla on aina ollut hyvä kuulo… liiankin hyvä… liian hyvä…»