»Ei», sanoi vanha nainen tyynesti. »Minä en ole koskaan enää alakuloinen… Olen siksi liian vanha … Minä vain istun ja odotan… Katsokaahan, eikö tuolla liiku jotakin?…»
»Missä?»
»Kadulla, vastapäätä… tai tuolla kauempana, jotakin valkoista…»
»Missä? Ahaa, tuollako?… Ei, Ottilie, se on sumua.»
»Lehdet… lehdet…»
»Niin-niin-niin, syksy… talvi tulee…»
»Viimeinen», sanoi vanha nainen.
Tohtori mutisi heikon vastalauseensa. Takma nyökkäsi. He istuivat hetken aikaa aivan ääneti. Niin, siitä oli enemmän kuin kuusikymmentä vuotta… Kaikki kolme näkivät sen: vanha mies ja vanha nainen näkivät koko tapahtuman; ja tohtori näki sen sellaisena kuin se oli tapahtunut. Hän oli ymmärtänyt ja arvannut heti paikalla, hän oli tiennyt sen kaikkina näinä pitkinä vuosina. Monen monta vuotta sitten hän oli ollut rakastunut Ottilieen, vaikka hän oli paljon nuorempi kuin Ottilie, ja kerran hän oli vaatinut häntä maksamaan hänelle palkan tiedostansa… Hän oli haudannut kaikki sieluunsa, mutta hän saattoi nähdä koko tapahtuman edessään… Siitä oli enemmän kuin kuusikymmentä vuotta.
»Tulehan», sanoi Takma, »minun on jo aika lähteä… Muuten… tulee jo liian myöhä…»
Hän nousi vaivalla ja muisti, ettei hän ollut repinyt ainoatakaan kirjettä tänään. Se ei ollut oikein, mutta repiminen väsytti hänen sormiaan. Tohtori nousi myöskin ja soitti kahdesti kelloa, kutsuen seuranaista. »Me lähdemme, neiti.»