»Mutta millä tavalla?» sanoi Lot. »Minun täytyy sanoa, ettette te liiaksi puolustaneet naimista hääpäivänänne!»
»Ottilie on nähnyt liiaksi paljon onnettomia avioliittoja ympärillään.»
»Niin hän sanoo. Mutta se ei ole minusta mikään oikea syy. Lempo soikoon, kun mies rakastuu, niin hän menee naimisiin! Hän menee sekä kirkolliseen että siviili-avioliittoon… Pulmakseni suuni puhtaaksi, minusta oli pikemmin raukkamaista teidän puoleltanne, kun ette antaneet vihkiä itseänne.»
»Mutta isä, et suinkaan sinä pane niin suurta arvoa siihen, että pappi antaa siunauksensa avioliitolle!»
»Vaikka en panekkaan, niin on sitä tapana tehdä. Se on nyt kerta tapana. Emme me itse säädä lakeja itsellemme.»
»Emme kylläkään, mutta kaikki yhteiskunnalliset lait ovat muuttuneet.»
»Sanokaa mitä mielenne tekee; minä pysyn siinä, että tulee antaa vihkiä itsensä. Sekä papin että tuomarin. Te olette solmineet siviili-avioliiton; mutta Ottilie kieltäytyy kummastakin. Ja minulta vaaditaan, että pitäisin sitä luonnollisena ja valistuneena ja Jumala tiesi minä. Vaan en voi sitä tehdä. Olen pahoillani hänen tähtensä. Onhan se kylläkin hyvä: hän on suuri taiteilijatar ja voi käyttäytyä toisin kuin tavalliset naiset; mutta jos hän jonakin kauniina päivänä palaa meidän jokapäiväiseen piiriimme, niin saa hän huomata, että hän on tehnyt itsensä mahdottomaksi… Kuinka voitte olettaa, että tällaisen perheen ympärille keräytyisi ystäviä ja tuttavia?»
»Ei niitä keräännykään; olen siitä hyvilläni. Minulla on mitä ihastuttavimpia tuttavia Italiassa, ystäviä, jotka…»
»Lapset, te voitte olla oikeassa. Ottilie voi olla oikeassa, kun hän ei mene lainkaan naimisiin; ja te voitte olla oikeassa, kun olette menneet vain siviiliavioliittoon.»
»Ainakaan», sanoi Elly, »emme koskaan olisi osanneet aavistaa joutuvamme näin kodikkaille illallisille, vaikkemme ole viettäneetkään mitään juhlaa.»