— Mitä! huusi Dan niin terävästi, että Ted hätkähti.
— Sinähän höpisit niistä unissasi ja Laurie-setä ihmetteli ja niin ihmettelin minäkin. Mutta olkoon, jos et muista tai jos et tahdo muistaa.
— Mitä muuta minä sanoin? Hassua, mitä pötyä mies voi puhua kun on sekaisin.
— En minä muuta kuullut. Mutta se tuntui kovin jännittävältä ja minä mainitsin siitä vain muistisi virkistämiseksi, Ted sanoi hyvin kohteliaasti, sillä Danin otsa oli tosiaan pahasti rypyssä.
Se sileni tästä vastauksesta, ja katsottuaan kärsimättömänä kiemurtelevaa poikaa Dan päätti käyttää siteenä tosiasioita ja sepittää hänen huvikseen tarinan, joka tyydyttäisi hänen uteliaisuutensa niin että poika rauhoittuisi.
— Odotapas! Blair oli poika jonka tapasin junassa, ja Mason-poloinen oli — oli jonkinlaisessa sairaalassa, johon sattumalta jouduin. Blair karkasi veljiensä luo, ja voisipa sanoa että Masonia iskettiin niin että hän kuoli. Riittääkö?
— Eikä riitä. Miksi Blair karkasi, ja kuka sitä toista kaveria löi?
Siellä oli varmasti tappelu, eikö totta?
— Oli.
— Taidan jo tietääkin kaiken.
— Pahus vie, tiedät varmasti. Anna kuulua! Tämä on hauskaa, sanoi
Dan koettaen näyttää hilpeältä.