Ted päästi ihastuneena mielikuvituksensa valloilleen ja esitti poikamaisen selityksen salaisuuteen, jota oli hautonut mielessään.
— Jos olet luvannut olla vaiti, ei sinun tarvitse myöntää vaikka arvaisinkin oikein. Näen sen kasvoistasi enkä kerro kenellekään. Saas nähdä, osunko oikeaan. Siellä lännessä tapahtuu hurjia selkkauksia, ja sinä olet varmasti ollut mukana jossakin semmoisessa. En tarkoita postiryöstöä tai Ku Klux Klania tai sentapaista, mutta olet voinut olla puolustamassa uudisasukkaita tai hirttämässä jotakin roistoa tai olet ampunut muutaman konnan, niin kuin joskus täytyy itsepuolustukseksi. Älä huoli puhua. Tiedänhän minä kuinka silmäsi välähtävät ja kätesi puristuu nyrkkiin. Ted pöyhisteli tyytyväisenä.
— Jatka pois äläkä eksy jäljiltä, sanoi Dan tuntien omituista lohdutusta näistä arvailuista. Hän olisi voinut tunnustaa rikoksensa, mutta ei sitä seurannutta rangaistusta, sillä häpeäntunne oli yhä liian suuri.
— Tiesin että saan sen ilmi. Et voi kauan petkuttaa minua, Ted aloitti niin ylpeän näköisenä, että Danin oli pakko naurahtaa.
— Eikö helpotakin, kun sinun ei tarvitse enää yksin kantaa sitä, sanoi Ted. — Minulle voit uskoutua, mutta jos olet vannonut olevasi vaiti, on juttu tietysti toinen.
— Olen vannonut.
— No, älä kerro sitten. Tedin mieli masentui. Mutta hän oli heti entisellään ja sanoi maailmanmiehen tavoin: — All right — ymmärrän — kunnia sitoo — vaiti kuolemaan asti ja niin edespäin. Hyvä että puolustit toveriasi sairaalassa. Kuinka monta sinä tapoit?
— Yhden vain.
— Keljun miehen tietysti?
— Kirotun roiston.