— No, älä ole noin tuiman näköinen, en minä syytä. Pamauttaisin itsekin semmoista verenhimoista roikaletta. Otit kai hatkat ja pysyit hiljaa koko asiasta, vai mitä?
— Hyvin hiljaa ja kauan aikaa.
— Selvisit lopulta ja painuit sinne kaivoksille ja pelastit ne miehet. Se oli totisesti jännittävää ja suurenmoista. Olisi mukava tietää, mutta minä en lörpöttele.
— Tietenkään et. Kuule, Ted, jos sinä olisit tappanut ihmisen, vaivaisiko se sinua? Pahan ihmisen, tarkoitan.
Poika avasi suunsa sanoakseen: "Ei vähääkään", mutta pidätti vastaustaan, ikään kuin Danin ilme olisi muuttanut hänen mielensä. — Jos se olisi minun velvollisuuteni sodassa tai tekisin sen itsepuolustukseksi, en välittäisi. Mutta jos pamauttaisin kiivastuksissani, niin minulla olisi kai aika paha olla. Ei kumma vaikka mies kummittelisi minulle ja minä katuisin, niin kuin Aram ja muut. Ethän sinä haudo sitä, vai haudotko? Se oli suoraa peliä, eikö ollutkin?
— Oli. Minä olin oikeassa. Mutta toivoisinpa totisesti, etten olisi ollut mukana. Naiset eivät katso asiaa siltä kannalta, he kauhistuvat kun kuulevatkaan semmoisesta. Se on kovaa. Mutta vähät minä siitä.
— Älä kerro heille, niin he eivät tiedä surra, neuvoi Ted nyökäten niin kuin ainakin mies, joka ymmärtää miten naisia oli kohdeltava.
— En aiokaan surra. Muista pitää salassa mitä tiedät ja myös mitä luulet, sillä jossakin kohdassa olet erehtynyt. Nyt voit lukea jos tahdot.
Siihen keskustelu päättyi. Se tuotti Tedille tyydytystä ja hän näytti siitä pitäen ovelalta kuin pöllö.
Seurasi muutama rauhallinen viikko, ja paikallaanolo alkoi vaivata Dania. Kun vihdoin saapui tieto, että suosituspaperit olivat kunnossa, hän halusi innokkaasti päästä matkaan.