Niinpä eräänä maaliskuun aamuna Sintram lähti liikkeelle hevosineen ja koirineen kohdatakseen jälleen ne viholliset, jotka ilman taivaan apua ja ihmisten sääliä jo olisivat voittaneet hänet.
— Voi minua! Elämä näyttää olevan yhtämittaista eroamista, ja se käy kerta kerralta yhä vaikeammaksi, huokasi Jo viikkoa myöhemmin istuessaan eräänä iltana Parnasson suuressa salissa, jonne suku oli kokoontunut tervehtimään Washingtonista palaavia matkamiehiä.
— Mutta myös kohtaamisia, rakas sisko. Olemmehan me täällä, ja Nat on vihdoinkin tulossa. Katso hopeareunaa, se tuo lohtua, niin kuin äiti ennen sanoi, Amy vastasi iloissaan siitä, että oli kotona ja ettei hänen lammastarhansa lähistöllä ollut enää sutta vaanimassa.
— Minä olen ollut viime aikoina niin huolissani, etten voi olla napisematta. Mitähän Dan mahtoi ajatella, kun ei tavannut enää teitä? Se oli viisasta, mutta kai hän olisi mielellään vielä nähnyt kotiväkeä ennen kuin lähti korpeen, Jo pahoitteli.
— Paljon parempi näin. Jätimme kirjelapun ja kaikkea mitä vain arvelimme hänen tarvitsevan ja pujahdimme tiehemme ennen kuin hän tuli. Bess näytti helpottuneelta ja niin olin minäkin. Ja Amy pyyhkäisi pois huolestuneen rypyn vaalealta otsaltaan ja hymyili tyttärelleen, joka naureskeli iloisesti serkkujensa seurassa.
Jo pudisti päätään aivan kuin pilven hopeareunaa olisi ollut vaikea löytää. Mutta hänellä ei ollut aikaa valittaa, sillä juuri silloin Laurie tuli sisään tyytyväisen näköisenä.
— Uusi taulu on saapunut. Katsokaapa musiikkihuoneeseen ja sanokaa, mitä pidätte siitä! Minä annan sille Andersenin sadun mukaan nimen "Viuluniekka vain". Miksi te sitä sanoisitte?
Puhuessaan hän lennätti pariovet selälleen, ja niiden takana seisoi kirkaskasvoinen nuori mies viulu kädessään. Huudettiin: "Nat, Nat" ja kaikki nousivat paikoiltaan. Mutta ensimmäisenä hänen luokseen ennätti Daisy, joka tyystin unohti tavanomaisen pidättyväisyytensä ja kiepsahti Natin kaulaan nyyhkyttäen hämmästyksestä ja ilosta. Tuo itkuinen ja hellä syleily selvitti kaiken, sillä vaikka Meg riensi irrottamaan tytärtään, hänen tarkoituksenaan oli vain siirtyä itse tämän sijalle. Demi pudisti Natin kättä veljellisen lämpimästi ja Josie tanssi heidän ympärillään kuin Macbethin kolme noita-akkaa yhtenä hahmona ja joikui synkästi:
— Livertelijä olit sä. Toista viulua soitat nyt. Ensimmäistä soittaa saat. Hei, hei, hei!
Kaikki purskahtivat nauramaan ja tunnelma muuttui heti iloiseksi ja meluisaksi. Sitten alkoi tavallinen kysymysten ja vastausten tykkituli, jota pidettiin ripeästi yllä; pojat ihailivat Natin vaaleaa partaa ja ulkomaalaista vaatetusta ja tytöt hänen sievistynyttä ulkomuotoaan, sillä hän oli punakka hyvästä englantilaisesta pihvistä ja oluesta ja raikas kuin merituuli, joka hänet oli puhaltanut hyvää kyytiä kotiin.