— Eihän? On! Niin onkin! Todella, miten hauskaa! Ja tarrautuen Jo-parkaan, joka oli jo pakotiellä, rouva Parlamee huudahteli innoissaan: — Suokaa anteeksi, teillä on varmasti kiire, mutta haluaisin välttämättä puristaa kättänne ennen kuin lähdemme! Ja jos joskus tulette Oshkoshiin, me kannamme teitä käsillämme, teidän ei tarvitse varpaankärjellännekään koskettaa maankamaraa…
Kauhistuneena Jo päätti, ettei ikinä menisi tuohon ylenpalttiseen paikkaan, mutta kirjoitti alistuneena nimensä albumeihin, lahjoitti muiston kullekin tytölle ja suuteli koko kierroksen. Sitten naiset lähtivät tapaamaan Longfelleriä, Holmesta ja muita suuruuksia — joista kukaan toivottavasti ei ollut kotona.
— Senkin lurjus, mikset auttanut minua livahtamaan? Ja mitä hassutuksia puhuitkaan sille lehtimiehelle! Mutta toivottavasti tätä kaikkea ei lasketa meille synniksi, pakkohan tässä on vähän juonitella. Monta yhtä vastaan — se ei ole reilua peliä. Ja Jo ripusti esiliinansa hallin kaappiin maristen kovaa kohtaloaan.
— Jälleen kansaa puistotiellä, ilmoitti Teddy, joka oli lähdössä kouluun. — Livistä nyt niin kauan kuin tie on selvä. Minä pidättelen heitä vähän aikaa.
Jo karkasi yläkertaan ja saatuaan oven lukkoon katseli tyynesti ikkunasta nurmikolle kerääntynyttä koulutyttöjoukkoa. Kun tytöiltä oli kielletty pääsy sisään, he ryhtyivät huvikseen poimimaan kukkia ja syömään eväitään huomautellen suorasukaisesti mitä kukin paikasta ja sen omistajista arveli.
Seurasi muutama rauhallinen tunti ja Jo oli juuri pääsemässä kiinni iltapäiväurakkaansa, kun Rob kävi kertomassa, että Nuorten miesten kristillinen yhdistys oli tulossa opistolle ja että pari kolme tuttua poikaa aikoi pistäytyä täälläkin.
— Kohta alkaa kyllä sataa, niin että luultavasti he peruuttavat koko retken. Mutta isän mielestä sinun oli kaiken varalta hyvä tietää. Ainahan sinä otat vastaan pojat, vaikka paadutatkin sydämesi tyttöraukoille, sanoi Rob, sillä hän oli kuullut veljeltään aamullisista vieraista.
Alistuneesti Jo pukeutui mustaan silkkipukuunsa ja jäi odottamaan vierailua — rukoillen kuitenkin hartaasti sadetta.
Pian alkoikin ropista rankasti, ja arvellen jo olevansa turvassa Jo pörrötti tukkansa, riisui kalvosimensa ja asettui työhön. Hänen päiväurakkansa oli kolmekymmentä sivua, ja hän tahtoi sen hyvissä ajoin valmiiksi ennen iltaa.
Josie oli tuonut kukkia ja oli panemassa juuri viimeisiä maljakkoihin, kun näki rivin sateensuojia poukkoilevan rinnettä alas.