— Minkä? huudahti Jo-rouva pudottaen kynänsä niin että mustetta roiskui; kaikista omituisista pyynnöistä tämä oli kaikkein omituisin.
— Heinäsirkan, rouva. Minä sanoin, että teillä on paljon työtä, kysyin mitä hän tahtoo, ja silloin hän sanoi. "Olen saanut heinäsirkkoja monen tunnetun ihmisen mailta ja tahtoisin mielelläni kokoelmaani yhden Plumfieldistakin." Oletteko ikinä kuullut mokomaa? Ja Mary jatkoi kikattamistaan.
— Sano hänelle, että vie ne kaikki. Olen oikein iloinen, jos pääsen niistä, nauroi Jo.
Mary lähti, mutta palasi hetken päästä. Hän nauroi niin että ei tahtonut saada sanaa suustaan.
— Hän käskee kiittää, mutta pyytäisi vielä vanhaa pukua tai sukkaparia kuteeksi mattoon, joka hänellä on tekeillä. Hän on saanut herra Emersonin liivit ja herra Holmesin housut ja rouva Beecher-Stow'n leningin. Hän mahtaa olla hullu!
— Anna hänelle tämä vanha punainen huivi, että pääsen isoisten rinnalle tuohon ihmeelliseen mattoon. Nuo leijonanmetsästäjät ovat kaikki hulluja, mutta tämä ei ainakaan kuluta aikaani, siunattu ihminen, sanoi rouva Bhaer palaten työhönsä. Vilkaistessaan ikkunasta hän näki hoikan mustapukuisen naisihmisen hyppivän hurjasti edestakaisin nurmikolla — ilmeisesti heinäsirkkajahti oli käynnissä.
Keskeytyksettä päästiin hämärään asti. Silloin Mary pisti päänsä sisään ilmoittaakseen, että muuan herra kysyi rouva Bhaeria eikä ottanut kieltoa kuuleviin korviinsa.
— Mutta minä en tosiaankaan tule nyt alas. Tämä on ollut kamala päivä, ja minä teen työtä, vastasi ahdistettu kirjailija.
— Sanoin sen hänelle, mutta hän astui vain sisään hävyttömän rohkeasti. Hänkin on varmaan hullu. Melkein pelkään häntä, hän on niin iso ja musta ja kylmä kuin kurkku, vaikka onkin oikeastaan hyvän näköinen, lisäsi Mary vähän typerästi hymyillen, sillä vieras näytti rohkeudestaan huolimatta miellyttäneen häntä.
— Koko päivä on mennyt pilalle, ja tahdon ehdottomasti käyttää tämän viimeisen puolituntisen päästäkseni loppuun. Käske hänen mennä tiehensä, minä en tule alas, puuskahti Jo tuohtuneena.