— Söitte käärmeitä niin kuin australialaiset, sanoi Rob.
— Keititte heiniä tai lehtiä, arveli Jo.
— Tapoitte toisen hevosista, ehdotti Ted.
— Ei, vaan annoimme toisen vuodattaa vertaan. Katsokaas, juuri tuosta! Täytimme peltituopin, panimme vähän salvianlehtiä ja vettä sekaan ja lämmitimme risuvalkealla. Se maistui hyvältä, ja me nukuimme mainiosti.
— Mutta Oktoo ei tainnut nukkua yhtä hyvin, sanoi Josie taputtaen myötätuntoisesti hevosta.
— Se ei ollut siitä millänsäkään. Musta Haukka sanoi, että mies voi elättää itseään hevosella monta päivää ja silti ratsastaa, ennen kuin eläin tuntee sen. Mutta seuraavana aamuna löysimme puhvelit, ja minä ammuin sen, jonka pää on arkussani valmiina ripustettavaksi lasten pelättimeksi. Se on aika huima otus, uskokaa pois.
— Mitä virkaa tällä hihnalla on, kysyi Ted tutkien tarkkaan intiaanisatulaa, yksinkertaisia suitsia, kuolaimia silmukkoineen ja niskan yli kulkevaa hihnaa.
— Siitä pidetään kiinni, kun maataan piilossa hevosen kupeella ja laukaistaan kaulan alitse. Minäpä näytän.
Ja satulaan hypähtäen Dan meni menojaan lasketellen nurmella kovaa vauhtia milloin Oktoon selässä, milloin sen sivulla jalustimesta ja niskahihnasta riippuen, milloin taas kokonaan irrallaan juosten hevosen rinnalla, kun se laukkasi tavattoman hyvillään leikistä. Don viiletti riemastuneena perässä.
Se oli hauskaa katseltavaa — kolme hurjaa, voimakasta olentoa niin valloillaan, että hetken aikaa tasainen nurmikko oli kuin preeria. Ja välähdys toisenlaisesta maailmasta sai katsojat tuntemaan oman elämänsä kovin kesyksi ja värittömäksi.