— Tule saamaan anteeksi, syntisraukka! Sinä olet kärsinyt ihan tarpeeksi, enkä toru sinua sanallakaan. Mutta jos Robin olisi käynyt huonosti, olisit tehnyt minut vielä onnettomammaksi kuin itsesi. Koeta toki hillitä itsepäisyytesi ennen kuin on liian myöhäistä!
— Äitikulta, en ikinä unohda tätä läksyä. Jollen minä siitä opi, ei minusta ole mihinkään, vastasi Ted raastaen tukkaansa.
— Kyllä sinusta on, kultaseni. Viisitoistavuotiaana minusta tuntui ihan samanlaiselta, kun Amy oli hukkua; silloin mummo auttoi minua niin kuin minä nyt koetan auttaa sinua. Olen monta kertaa kamppaillut omaa itsepäisyyttäni vastaan ja joutunut usein tappiolle, mutta en aina. Tule pahoina hetkinä minun luokseni, niin koetan auttaa sinua.
Kukaan ei puhunut vähään aikaan. Äkkiä Ted nousi pystyyn, meni isänsä eteen ja sanoi lapsekkaasti:
— Minua pitäisi rangaista, isä.
— Etköhän ole jo saanut kyllin suuren rangaistuksen, kun vain et anna sen mennä hukkaan, vastasi professori ja syleili poikaa häpeämättä vähääkään tunteitaan, jotka amerikkalaisisä olisi purkanut läimäykseksi olkapäälle ja lyhyeksi "all rightiksi".
Jo katseli perhettään ja näky ilahdutti hänen romanttista mieltään. Mutta poikien kertomus askarrutti yhä häntä, eikä hän voinut olla ihailematta Nanin hienotunteisuutta ja rohkeutta.
— Olen aina tiennyt, että siitä tytöstä tulee jotakin, ja tässä on todistus. Joku toinen olisi voinut joutua pakokauhun valtaan ja pyörtyä ja ruveta parkumaan, mutta Nanissa on lujuutta ja tarmoa. Kuinka minä voin osoittaa hänelle kiitollisuuteni! hän huudahti innostuneena.
— Toimita Tom pois tieltä, että hän saa olla rauhassa, tokaisi Ted.
— Tosiaankin, Tom on kuin iiliäinen Nanin kimpussa. Minä pidän Tomista, mutta hän on Nanille maanvaiva, lisäsi Rob ja meni isänsä avuksi kirjepinon kimppuun.