— Olkoon menneeksi, sanoi Jo päättävästi. — Sen tytön elämänuraa eivät hupsun pojan mieliteot saa katkaista. Jonain väsymyksen hetkenä hän kenties myöntyy, ja silloin kaikki on mennyttä. Hankkikoon Nan ensin itselleen paikan ja näyttäköön, että pystyy työhönsä. Sitten hän voi mennä naimisiin jos haluaa ja sattuu löytämään arvoisensa miehen.
Mutta Jon apua ei tarvittu. Sillä rakkaus ja kiitollisuus saavat ihmeitä aikaan, ja kun kauneus, hyvä onni ja valokuvaus tulevat avuksi, on menestys varma. Niin tapahtui myös tunteikkaalle Tomille hänen aavistamattaan.
8
JOSIE NÄYTTELEE MERENNEITOA
Kun Rob ja Ted hankkivat kokemuksia kotona, huvitteli Josie sydämensä pohjasta rannikolla Laurencein vieraana. Bess oli kovin kiintynyt pieneen serkkuunsa, ja Laurie-setä nautti saadessaan soudella, ajella, leikkiä ja vetelehtiä kahden iloisen tyttölapsen seurassa. Josie kukoisti kuin kedon kukka tässä vapaudessa, ja molemmat tytöt olivat naapurien suosikkeja tässä pikku yhdyskunnassa, missä huvilat kiertelivät pitkin matalaa rantaa tai kallionharjoja kauniin lahden ympärillä.
Eräs kiihkeä toive häiritsi kuitenkin Josien rauhaa, se kasvoi intohimoksi ja piti häntä levottomana ja varuillaan kuin salapoliisia, joka on saanut selvittääkseen rikoksen. Neiti Cameron, suuri näyttelijätär, oli vuokrannut erään huviloista ja vetäytynyt sinne lepäämään ja luomaan uutta osaansa tulevaa näytäntökautta varten. Hän seurusteli vain muutaman ystävänsä kanssa. Hänellä oli yksityinen uimaranta ja hänet nähtiin vain kun hän oli ajelulla tai kun uteliaiden tirkistelijäin kiikarit sattuivat meressä kelluvaan siniseen olentoon. Laurencet tunsivat hänet, mutta eivät halunneet häiritä häntä ennen kuin hän itse ilmoitti toivovansa seuraa.
Mutta Josie oli kuin janoinen kärpänen suljetun hunajapurkin ympärillä. Hän olisi välttämättä tahtonut nähdä, kuunnella ja puhutella tuota kuuluisaa naista, joka lumosi taiteellaan tuhansia. Jos ystävällinen neiti Cameron olisi aavistanut, kuinka kiihkeä halu ja toivo polttivat sen tytön mieltä, jonka hän joskus näki kiipeämässä kallioilla, polskimassa uimarannassa tai ratsastamassa hänen porttinsa ohi shetlanninponilla, hän olisi toki suonut ihailijalleen sanan tai edes katseen. Mutta talven työstä uupuneena ja uuteen osaansa uppoutuneena neiti ei välittänyt nuoresta naapuristaan enempää kuin lokeista lahden selällä. Portaille jätetyt kukkavihot, piha-aidan takana pidetyt serenadit ja ihailevien silmien tuijotus olivat niin jokapäiväisiä, että hän tuskin kiinnitti niihin huomiota. Ja Josie tuli aivan epätoivoiseksi, kun kaikki hänen yrityksensä epäonnistuivat.
— Minä voisin kiivetä tuohon petäjään ja pudota mätkähtää hänen kuistinsa katolle tai panna Sheltien paiskaamaan minut maahan huvilan kohdalla, hän sanoi Bessille, kun tytöt olivat eräänä iltapäivänä menossa uimaan. — Ei kannata koettaa hukuttautua hänen silmiensä edessä, hän vain lähettäisi jonkun miehen kiskomaan minut kuiville. Mitä minä teen? Tahdon nähdä hänet ja kertoa toiveistani ja saada kuulla hänen suustaan, että saan joskus vielä näytellä. Häntä äitikin uskoisi. Ja jospa hän ottaisi minut oppilaakseen — se olisi ihanaa.
— Odota sinä vain aikaasi äläkä ole noin kärsimätön! tyynnytti Bess. — Isähän lupasi järjestää sinulle tilaisuuden ennen kuin loma päättyy. Se on toki paljon parempi kuin nuo sinun hupsut suunnitelmasi.
— Minä vihaan odottamista, mutta kai minun täytyy. Voi jos hän olisi uimassa nyt iltapäivällä. Hän oli sanonut sedälle, että hänen täytyy uida illalla, sillä aamuisin ihmiset kiikaroivat ja tulevat ihan hänen uimarannalleen. Tule, sukelletaan oikein kunnolla tuolta suurelta kalliolta. Täällä on pelkkiä lapsia hoitajineen, me voimme hyppiä ja polskuttaa mielin määrin.