Kun tytöt myöhemmin istuivat vettä valuvina isolla kalliolla, Josie töytäisi äkkiä Bessiä niin että tämä oli luiskahtaa veteen, ja huudahti innoissaan:
— Tuolla hän on! Katso, hän tulee uimaan! Voi, jospa hän joutuisi vähän vaaraan ja minä saisin pelastaa hänet hukkumasta!
— Ole katsovinasi muualle, Josie. Ei olla näkevinämme häntä, sillä hän haluaa olla rauhassa, vastasi Bess koettaen pysyä piilossa purjeveneen takana.
— Uidaan virran mukana sinne päin niin kuin oltaisiin meriruokoa. Ei hän voi pahastua, jos me kellumme selällämme vain nenä veden pinnalla. Sitten kun ei enää voida olla näkemättä häntä, uidaan aika kyytiä takaisin niin kuin olisi erehdytty. Se tekisi vaikutuksen, ja ehkä hän silloin tahtoisi kiittää kohteliaita nuoria neitejä, jotka ottavat huomioon hänen toivomuksensa, ehdotti Josie, jonka vilkas mielikuvitus suunnitteli aina jännittäviä tilanteita.
Juuri kun he aikoivat liukua alas kalliolta, näytti kuin kohtalo olisi viimeinkin antanut periksi; neiti Cameron viittilöi kovasti, hän seisoi vyötäisiään myöten vedessä ja katseli pohjaan.
— Juokse, lennä! Hän tarvitsee meitä, hän tarvitsee meitä! Josie huusi heittäytyen veteen kuin tarmokas kilpikonna ja ui hienointa tyyliään kohti kauan kaivattua riemun satamaa. Bess seurasi vähän hitaammin, ja molemmat tulivat vapisevina mutta hymyillen neiti Cameronin eteen, joka silmiään nostamatta sanoi kauniilla äänellään:
— Minä pudotin rannerenkaani. Se näkyy tuolla, mutta en saa sitä ylös. Mahtaisitko, poikaseni, löytää minulle jostain pitkän kepin? Minä pidän silmällä, ettei vesi kuljeta sitä mukanaan.
— Minä sukellan kyllä mielelläni sitä hakemaan. Mutta en minä ole poika, vastasi Josie nauraen ja ravisti kiharaista päätään, joka oli saanut neidin erehtymään.
— Anteeksi kovasti! Mutta sukella sitten! Se peittyy ihan kohta hiekkaan. Se on minulle hyvin rakas. Olen aina ennen muistanut ottaa sen pois uimaan mennessäni.
— Kyllä minä sen saan, sanoi Josie ja painui veteen noustakseen ylös koura täynnä pieniä kiviä, mutta ilman rengasta.