— Se on mennyttä. Antaa olla — omapa on syyni, sanoi neiti Cameron pahoillaan, mutta häntä huvitti tytön nolous, kun tämä pudisti vettä silmistään ja läähätti urheasti:
— Eikä ole. Minä hankin sen vaikka saisin olla vedessä koko illan, ja vedettyään pitkään henkeä Josie sukelsi uudestaan, niin että hänestä näkyi vain kaksi sätkivää koipea.
— Kunhan hänelle ei vaan kävisi huonosti, sanoi neiti Cameron katsellen Bessiä. Hän tunsi tytön äidin näöstä.
— Eikö mitä! Josie ui kuin kala. Se on hänestä vain hauskaa. Ja Bess hymyili hyvillään serkkunsa toiveen toteutumisesta.
— Te olette herra Laurencen tytär, eikö totta? Kuinka teillä jaksetaan? Kertokaa isällenne, että tulen pian tervehtimään. Olen ollut kovin väsynyt, mutta nyt alan virkistyä. Kas, siinä sukeltaja. Miten kävi? hän kysyi kun kantapäät painuivat veteen ja märkä pää pulpahti esiin.
Josie ei voinut aluksi kuin läähättää ja porskuttaa. Mutta vaikka hänen kätensä olivat pettäneet, hänen rohkeutensa ei silti pettänyt. Hän heilautti päättäväisesti märkää tukkaansa, katsoi kirkkain silmin kookasta neitiä ja ahmien ilmaa keuhkoihinsa sanoi tyynesti:
— "Älä hellitä" on minun tunnussanani. Minä hankin renkaan vaikka saisin mennä Liverpooliin asti sitä hakemaan. Hei! Ja taas merenneito painui veteen, nyt ihan näkymättömiin, ja kuopi pohjaa kuin oikea merikrapu.
— Sisukas tyttö! Semmoisesta minä pidän. Kuka hän on? kysyi neiti Cameron istuutuen puoleksi veden peittämälle kivelle vartioimaan sukeltajaa, kun ei enää nähnyt rengastaan.
Bess kertoi yhtä valloittavasti hymyillen kuin isänsä:
— Josie haluaa näyttelijäksi ja hän on jo kuukauden päivät koettanut nähdä teidät edes vilaukselta. Tämä oli hänelle suuri onni.