— Tulkaa ensi kuussa. Laurie suorittaa silloin tutkintonsa ja se olisi varmaan uutta nähtävää teille.
— Onko tuo Laurie se paras ystävänne, josta olette puhunut? Bhaer kysyi muuttuneella äänellä.
— On, hän on poikakultani, Teddy. Olen hyvin ylpeä hänestä ja haluaisin teidän tapaavan hänet.
Jo katsahti professoriin iloiten jo edeltäkäsin ajatuksesta, että saisi esittää nämä kaksi toisilleen. Jokin herra Bhaerin kasvoissa sai hänet äkkiä muistamaan, että Laurie oli kenties muutakin kuin 'paras ystävä', ja hän tunsi tahtomattaan punastuvansa, tietysti vain sen vuoksi, että hartaasti toivoi voivansa näyttää välinpitämättömältä. Mitä enemmän hän koetti vastustaa, sitä punaisemmaksi hän tuli.
Jo ei olisi tiennyt mitä tehdä, jollei Tina olisi sattunut istumaan hänen sylissään. Onneksi lapsi sai juuri sillä hetkellä päähänsä halata häntä. Jo sai kasvonsa silmänräpäykseksi piiloon, ja hän toivoi ettei professori olisi huomannut mitään. Mutta tämä oli huomannut ja hänen omat kasvonsa, jotka hetken olivat näyttäneet hämmentyneiltä, saivat tavallisen ilmeensä kun hän sanoi sydämellisesti:
— En minä taida ehtiä matkustaa, mutta uskon että ystävänne suoriutuu hyvin. Teille toivotan parhainta onnea. Jumala teitä siunatkoon! Hän puristi lämpimästi Jon kättä, nosti Tinan olkapäilleen ja lähti.
Mutta poikien mentyä vuoteeseen hän istui kauan takkatulen ääressä kasvoillaan väsynyt ilme ja kalvava koti-ikävä sydämessään. Hän näki mielessään yhä Jon lapsi sylissään ja kasvoillaan uusi, pehmeä ilme. Professorin pää painui hetkeksi käsien varaan, sitten hän hypähti pystyyn ja kulki edestakaisin huoneessa ikään kuin etsien jotakin, jota ei saattanut löytää.
— Se ei ole minua varten; en saa toivoakaan sitä, hän sanoi itsekseen raskaasti huoaten. Sitten, ikään kuin katuen mieleen noussutta kaipausta hän kumartui suutelemaan pieniä kiharapäitä tyynyllä, sytytti harvoin käyttämänsä merenvahapiipun ja avasi Platonin.
Hän koetti miehekkäästi parhaansa. Mutta tuskinpa kaksi vallatonta poikaa, merenvahapiippu tai jumalainen Platonkaan korvasivat edes tyydyttävästi vaimoa, lasta ja kotia.
Vaikka oli hyvin varhaista, hän oli aamulla asemalla saattamassa Jota; ja hänen ansiostaan tyttö sai alkaa yksinäisen matkansa seuranaan kimppu orvokkeja, muistissaan kuva tutuista kasvoista, jotka hymyilivät hyvästiksi, ja mielessään onnellinen ajatus: