— Talvi on ohi, en ole kirjoittanut yhtään kirjaa enkä ansainnut omaisuutta. Mutta olen saanut ystävän, joka on omistamisen arvoinen, ja yritän pitää hänet ystävänäni koko elämäni.
12
SYDÄNSURUA
Laurie oli sinä talvena opiskellut täydellä tarmolla, mitkä sitten hänen vaikuttimensa lienevätkin olleet. Hän suoritti tutkintonsa kunnialla ja piti latinankielisen puheen lasketellen lauseensa sulavasti ja kaunopuheisesti kuin Demosthenes, kuten hänen toverinsa selittivät. Miten ylpeä hänen isoisänsä olikaan! Pastori ja rouva March, John ja Meg, Jo ja Beth, kaikki olivat läsnä, olivat iloisia hänen puolestaan ja ihailivat häntä väsymättömästi.
— Minun on pakko jäädä noille kirotuille illallisille, mutta tulen kotiin aikaisin aamulla. Tulettehan minua vastaan, tytöt, niin kuin ennenkin? sanoi Laurie auttaessaan tyttöjä vaunuihin, kun päivän juhlallisuudet olivat päättyneet. Hän sanoi "tytöt", mutta hän tarkoitti Jota, joka yksin oli säilyttänyt tuon vanhan tavan. Tämä ei huomannut kieltää vaan vastasi lämpimästi:
— Minä tulen, Teddy, satoi tai paistoi, marssin edelläsi ja soitan huuliharpulla "Eläköön, nyt voittoisa sankari saapuu!"
Laurie kiitti häntä katseella, joka sai Jon äkkiä kauhistuen ajattelemaan: Voi minua onnetonta! Hän varmasti sanoo minulle jotain, ja mitä minä silloin teen?
Illan vakava pohdinta ja aamun ahkera uurastus rauhoittivat häntä vähän. Hän päätti, ettei olisi niin turhamainen, että odottaisi toisen kosivan, kun kerran jo monella tavoin oli osoittanut, minkä vastauksen antaisi. Sovittuun aikaan hän lähti ja toivoi hartaasti, ettei joutuisi haavoittamaan Teddyn herkkiä tunteita.
Hän pistäytyi ohimennen Megin luona, peuhasi siellä hetken Daisyn ja Demijohnin kanssa ja tunsi saavansa uutta voimaa edessä olevaan tapaamiseen. Mutta kun hän etäältä erotti Laurien kookkaan vartalon, hän tunsi suurta halua kääntyä ympäri ja juosta tiehensä.
— Missä huuliharppu on, Jo? huusi Laurie päästyään äänenkantaman päähän.