— Minä unohdin sen, vastasi Jo ja rohkaistui, sillä tuollaista tervehdystä ei oikein voinut odottaa rakastuneelta.
Tullessaan ennen Laurieta vastaan Jon oli ollut tapana tarttua tämän käsivarteen. Nyt hän ei tehnyt niin, mutta Laurie ei huomauttanut siitä, vaan puhui innokkaasti kaiken maailman asioista. Se oli huono enne. He kääntyivät polulle, joka vei kotiin pienen lehdon läpi. Siellä Laurie hiljensi kulkuaan ja kadotti äkkiä kaunopuheisuutensa. Silloin tällöin syntyi painostava äänettömyys. Pelastaakseen keskustelun Jo sanoi kerran, kun hiljaisuus taas uhkasi:
— No nyt saat pitää pitkän, ihanan loman!
— Niin aionkin.
Hänen päättäväinen äänensävynsä sai Jon nostamaan katseensa. Hän näki Laurien silmistä, että pelätty hetki oli koittanut. Hän kohotti kätensä anovasti.
— Ei, Teddy, ole niin kiltti!
— Minä puhun nyt ja sinun täytyy kuunnella. Nyt ei mikään auta, Jo. Meidän täytyy saada välimme selväksi, mitä pikemmin, sitä parempi meille kummallekin, Laurie vastasi punehtuneena ja kiihtyneenä.
— Sano sitten mitä sinulla on sanottavaa, minä kuuntelen, Jo sanoi alistuneesti.
Laurie ei tiennyt vielä paljon rakkaudesta, mutta hän tarkoitti täyttä totta ja hänen oli saatava asiansa sanotuksi, vaikka henki olisi mennyt. Niinpä hän kävi käsiksi asiaan luonteenomaisella äkkipikaisuudellaan. Miehekkäistä ponnistuksista huolimatta hänen äänensä värähti silloin tällöin, kun hän puhui:
— Olen rakastanut sinua, Jo, niin kauan kuin olen tuntenut sinut. En mahda sille mitään. Olen koettanut näyttää sinulle tunteeni, mutta sinä et ole antanut. Nyt sinun on kuunneltava minua ja tahdon sinulta vastauksen, sillä en kestä tätä enää.