Jo kirjoitti mielellään lapsille, mutta hän ei voinut suostua lähettämään kertomuksissaan karhujen suuhun tai härkien puskettaviksi poikia vain siksi, että he eivät käyneet tiettyä pyhäkoulua, eikä jakamaan tuon pyhäkoulun kilteille oppilaille kaikkea mahdollista siunausta koristelluista piparkakuista enkeleihin asti, jotka saattaisivat heitä kun he virsiä ja rukouksia sopertaen erosivat tästä maailmasta. Niinpä siitäkään ei tullut mitään, ja silloin Jo painoi korkin mustepullonsa suulle ja sanoi nöyrästi:
— En minä osaa mitään. Odotan kunnes opin ja siihen saakka lakaisen vaikka katuja, jollen löydä parempaa työtä. Se on ainakin kunniallinen ammatti. Tämä päätös todisti, että vastoinkäymiset olivat olleet Jolle hyväksi.
Näiden sisäisten mullistusten tapahtuessa Jon ulkonainen elämä oli yhtä kiireistä ja yksitoikkoista kuin tavallisesti. Vain professori Bhaer huomasi, että hän toisinaan näytti vakavalta ja hiukan surulliselta.
Professori teki huomioita kaikessa hiljaisuudessa, eikä Jo aavistanut, että tämä tarkkasi häntä nähdäkseen oliko tyttö ottanut varteen huomautukset. Jo näytti ottaneen, ja professori oli tyytyväinen. Hän tiesi että tyttö oli lakannut kirjoittamasta, vaikka asiasta ei puhuttu sanaakaan. Jon etusormi ei ollut enää musteessa; hän vietti iltansa alakerrassa ja opiskeli kärsivällisesti. Hän tahtoi ilmeisesti käyttää aikansa johonkin hyödylliseen, vaikka siitä ei olisikaan hänelle huvia.
Professori auttoi häntä monin tavoin ja osoittautui tosi ystäväksi. Jo oli tyytyväinen, sillä nyt kun hänen kynänsä oli joutilaana, hän oppi paljon muutakin kuin saksaa ja laski perustuksen oman elämänsä jännityskertomukselle.
Talvi oli hauska ja oleskelu venyi pitkäksi, sillä Jo lähti Kirken perheestä vasta kesäkuussa. Kaikki näyttivät olevan pahoilla mielin, kun lähtöpäivä läheni. Lapset olivat aivan lohduttomia, ja herra Bhaerin tukka pörrötti pystyssä päälaella, hänen oli näet tapana pörröttää sitä raivokkaasti, kun hänen mielenrauhansa oli järkkynyt.
— Kotiin! Voi teitä onnellista, jolla on koti mihin mennä, hän sanoi, kun Jo kertoi matkustavansa. Hän istui ääneti nurkassaan ja siveli partaansa Jon pitäessä jäähyväiskestejä viimeisenä iltana.
Jon oli määrä lähteä aikaisin aamulla ja hän hyvästeli sen vuoksi jo illalla. Kun professorin vuoro tuli, Jo sanoi lämpimästi:
— Ettehän unohda tulla meitä tervehtimään, jos joskus käytte sielläpäin? En milloinkaan anna anteeksi jos unohdatte, sillä minä tahtoisin, että kaikki omaiseni tutustuisivat ystävääni.
— Ihanko totta? Saanko tulla? kysyi professori ja katsoi Jota kasvoillaan innostunut ilme, jota tyttö ei huomannut.