— Välistä voi, kuului hiljainen vastaus pylvään luota.
— En usko, että se on oikeata rakkautta, enkä mielelläni yritä sitä,
Jo vastasi päättävästi.
He seisoivat kauan ääneti. Mustarastas visersi iloisesti pajussa joen rannalla, ja korkea kaisla kahisi tuulessa. Äkkiä Jo istahti portaalle ja virkkoi hyvin vakavana:
— Laurie, tahtoisin sanoa sinulle jotakin.
Laurie havahtui ikään kuin luodin satuttamana, kohotti päänsä ja huudahti rajusti:
— Et saa kertoa minulle sitä nyt. Minä en kestä sitä.
— Mitä sitten? kysyi Jo hämmästyneenä hänen kiihkeydestään.
— Sitä että rakastat sitä vanhaa ukkoa.
— Ketä vanhaa ukkoa? tiukkasi Jo arvellen hänen tarkoittavan isoisää.
— Sitä peijakkaan professoria, josta aina kirjoitit. Jos sanot rakastavasi häntä, minä teen jotakin epätoivoista, ja Laurie oli tosiaan sen näköinen kuin olisi valmis pitämään sanansa.