— Teemmepäs jos vain voimme, mutisi Laurie uhmaavasti.
— Ajattele nyt asiaa järkevästi, pyysi Jo, joka oli joutunut melkein suunniltaan.
— Minä en tahdo olla järkevä, se ei auta minua hiukkaakaan, ja sinäkin tulet vain kovemmaksi. Minä en usko, että sinulla on sydäntä ensinkään.
— Kunpa ei olisikaan!
Jon ääni värähti hiukan. Laurie ajatteli, että se oli hyvä merkki, ja teki uuden yrityksen pannen koko taivuttelukykynsä liikkeelle.
— Älä tuota meille pettymystä, rakas. Kaikki odottavat sitä. Isoisälle se on sydämen asia, sinun perheellesi se on mieleen, enkä minä tule toimeen ilman sinua. Sano että suostut, ja meistä tulee onnellisia. Sano, sano!
Vielä kuukausien kuluttua Jon oli vaikea käsittää, miten hän jaksoi pysyä päätöksessään. Hän kesti kuitenkin koetuksen, sillä hän tiesi, että asian lykkääminen olisi hyödytöntä ja julmaa.
— En voi suostua, koska en rakasta sinua. Vähitellen huomaat, että olen oikeassa ja kiität minua tästä, Jo lausui juhlallisesti.
— Minut saa hirttää, jos ikinä muutan mieleni. Laurie ponkaisi pystyyn nurmikolta suuttuneena pelkästä ajatuksesta.
— Vielä sinä muutatkin, intti Jo. — Unohdat pian tämän ja löydät jonkun herttaisen, hyvinkasvatetun tytön, joka jumaloi sinua ja josta saat hienon emännän hienoon kotiisi. Minä en siihen kelpaisi. Olen ruma ja kömpelö ja omituinen ja vanhakin, saisit hävetä minua ja me riitelisimme — kinastelemme nytkin vähän väliä. Minä en pidä ylhäisestä seurapiiristäsi, sinä taas et siedä minun kirjoitteluani, jota ilman en voisi elää. Tulisimme varmasti onnettomiksi ja toivoisimme, ettemme milloinkaan olisi leikkiin ryhtyneet. Siitä tulisi kamalaa!