— Tuo tekee hyvää. Hän palaa niin arkana ja katuvaisena, että minun on vaikea katsella häntä, Jo tuumi. Hän asteli hitaasti kotiin ja hänestä tuntui kuin hän olisi surmannut pienen, viattoman olennon ja kätkenyt sen lehtien alle.
— Nyt minun on mentävä herra Laurencen luo ja valmistettava häntä, jotta hän tietää olla oikein hyvä poikarukalle. Jospa Laurie rakastuisi Bethiin. Ehkäpä hän joskus rakastuukin, mutta minusta alkaa tuntua, että erehdyin Bethin suhteen. Hyvänen aika! En ymmärrä, miten rukkasten antaminen voi olla kenestäkään hauskaa. Minusta se on hirveää.
Jo meni suoraan herra Laurencen luo varmana siitä, että hän itse hoitaisi asian parhaiten. Hän kertoi urheasti koko surullisen tarinan ja purskahti sitten niin haikeasti itkemään omaa kovasydämisyyttään, ettei vanha herra pettymyksestään huolimatta sanallakaan soimannut häntä.
Hän ei tosin ymmärtänyt, miten kukaan tyttö saattoi pysyä kylmänä Laurielle, ja toivoi Jon mielen muuttuvan. Mutta hän tiesi myös paremmin kuin Jo konsanaan, ettei rakkautta voi väkisin herättää, ja niinpä hän vain pudisti surullisena päätään ja päätti parhaansa mukaan raivata suruja pojanpoikansa tieltä. Äkkipikaisen nuoren miehen jäähyväissanat Jolle huolestuttivat häntä enemmän kuin hän tahtoi myöntää.
Laurie palasi kotiin lopen uupuneena, mutta täysin tyynenä. Isoisä oli olevinaan tietämätön asiasta, ja hänen onnistuikin näytellä pari tuntia osaansa. Mutta kun he istuivat yhdessä iltahämärissä, isoisän oli vaikea jutella enää hilpeästi, ja pojan vielä vaikeampi ottaa vastaan ylistystä kuluneen vuoden hyvin suoritetusta työstä, joka hänen mielestään nyt tuntui hukkaan menneeltä. Lopulta hän ei enää kestänyt, vaan nousi, meni pianon luo ja alkoi soittaa. Ikkunat olivat auki ja Jo, joka käveli puutarhassa Bethin kanssa, ymmärsi ensi kerran paremmin musiikkia kuin sisarensa. Laurie soitti "Pathétique"-sonaattia — aivan uudella tavalla.
— Tuo on hienoa, mutta niin surullista, että rupeaa itkettämään. Soitahan, poika, jotakin iloisempaa, sanoi herra Laurence, jonka sydän oli tulvillaan myötätuntoa.
Laurie vaihtoi hilpeämpään kappaleeseen ja antoi sävelten pauhata myrskyisästi. Hän olisi urhoollisesti soittanut loppuun asti, jollei puutarhasta olisi hänen hetkeksi tauotessaan kuulunut rouva Marchin ääni:
— Jo kulta, tulehan tänne. Minä tarvitsen sinua.
Juuri noin Laurie olisi tahtonut sanoa, vaikka eri tarkoituksessa. Kuullessaan sanat hän sekosi soitossaan; se päättyi riitasointuun ja soittaja jäi ääneti istumaan pimeässä.
— En kestä tätä, mutisi vanhus itsekseen. Hän nousi tuolistaan, kompuroi pianon luo ja laski kätensä pojan leveille hartioille lausuen hellästi kuin nainen: